23.6.2013

Living the life, eating the food

Filed under: Uunista,Vitamix — Meri @ 17.54

Apinakeittiössä on ollut hiljaista, kun itse apina on kiitänyt maailmalla, töissä ja treeneissä, kiireessä ja ilossa, seurassa ja seurassaan. Kiinnostus ruoanlaittoon on lähestulkoon nolla. Sen verran tilanne kuitenkin on eri kymmenen vuoden takaiseen, että nyt OSAAN kokata, vaikka en oikein viitsi. Tietysti kokkaan sen verran, että hengissä pysyn, mutta kun töissäkin on jo kolmisen kuukautta ollut huomattavan hyvä salaattipöytä, lounaseväitä laittamastakin olen päässyt.

Päivät suhahtelevat päivätöissä, CrossFit Herttoniemessä sekä valmentamassa että treenaamassa, lisäksi aikaa riittää ihmisille, lukemiselle ja fillaroinnille. Sitten viime postauksen olen käynyt Kööpenhaminassa ja Glasgowssa, joista jälkimmäisessä tällä viikolla. Matkakuume on edelleen kova ja kesäloman reissut ihan auki.

Ruoan suhteen olen vapauttanut itseni kaikista kahleista, eli vain syön. Kilpparilääkkeet lopetin marraskuussa. Olen superterve, iloinen, energinen ja skarppi. Treeni kulkee ja rautaa nousee aina vain enemmän. Jos haluat nostaa kanssani, tervetuloa Herttoniemeen! Tulevana lauantaina 29.6. meillä on siellä kevyet avajaiset (sali on kyllä ollut auki jo kolmisen kuukautta), tulkaa moikkaamaan :) Pakko ei ole nostaa tai hiota, saa tulla ihan vain poikkeamaan!

Sain purkin maailman parasta mansikkahilloa (Lihansyöjän äidin, huraa!), joten sen kaveriksi piti tehdä pannaria. Pannari on summittaisella ohjeella tehty, n. 2dl kookosmaitoa, 6dl vettä, 4 munaa, muutama desi tattarijauhoa, suolaa, steviaa, kardemummaa, n. 50g voita. Uunissa 225 asteessa puolisen tuntia. I love it.

pannari2

 

pannari

Vitamix porskuttaa edelleen uudenveroisena. Nyt jauhoin sillä kaappiin unohtuneet maapähkinät voiksi, lisäsin vain oliiviöljyä ja suolaa. Ennen surautusta paahdoin pähkinät pannulla. Laitetta voi suositella lämmöllä.

butter

 

 

11 Comments »

  1. Nyt on ihan pakko kysyä, että jos apinalle lupais tarjota banaanin niin ehtiskö se kertoa konnastaan enemmän? (Eläinsatuja, sano.) Itse kun olen tyroksiinia popsinut jo moniaita vuosia ja alistunut siihen, että näiden kanssa nyt mennään luultavasti loppuun asti ja ollaan vaan kiitollisia että edes jotain rohtoa on tarjolla. Jokaisella on tietty ihan oma elämä ja aineenvaihdunta, mutta toisten tarinat kumminkin aina inspiroi.

    Comment by T — 23.6.2013 @ 18.40

  2. T, toki voin kertoa, eritoten banaanipalkalla, vaikka ilmaiseksikin! Kysehän on paljon siitä, mikä on vajiksen etiologia elikkäs syntysyy, että voidaanko siihen minkä verran vaikuttaa muutoin kuin lääkkein (tai ilman). Haluatko s-postikonsultaatiota, chatin vai real life chatin? :)

    Comment by Meri — 23.6.2013 @ 19.13

  3. “Etiologia” kuulostaa maallikon korvaan kovasti asiantuntevalta. S-posti toimii sikäli parhaiten että mulla on heikosti chattivälineet hanskassa ja etäisyyttä Hkiin tällä erää reilummasti. Jonkinlaista banaaninkuorikauppaa voin kyllä kehitellä kun nyt tuli luvattua. ;)

    Comment by T — 23.6.2013 @ 19.38

  4. Mä vaan yritän päteä täällä sivistyssanoilla ;D Ok, laita postia, mur at iki piste fi! Kerro vähän sun taustoista niin on helpompi kommentoida, vaikka lähinnä osaan tietysti kertoa omasta keissistäni. :)

    Comment by Meri — 23.6.2013 @ 19.41

  5. Kookospannaria, oijoijoi! :D

    Comment by Anna — 24.6.2013 @ 7.56

  6. Jos paranemisesta voisi kirjoittaa vähän kattavammin tänne blogiin niin se hyödyttäisi monia. Lähinnä kiinnostaisi tuo ruokapuoli että onko jokin asia edelleen no-no ja miten paljon ja minkä tyyppistä liikuntaa harrastat. Ehkä myös lisäravinteet, superfoodit ja muut konstit jos niillä on ollut paranemiseen vaikutusta.

    Itsellä on stressiperäinen RT3-ongelma, ei onneksi kovin paha enkä tarvitse lääkitystä mutta tästä on niin kamalan vaikea parantua. Kroppa käy ihan kierroksilla jos vähänkään poikkeaa rutiineista ja kaikki ruoka vaan pakkautuu laardiksi vaikka miten söisi ravintorikasta ja tulehdusta alentavaa sapuskaa. Vatsan kunto nyt on jo parempi mutta hidasta tämä on. Ehkä siksi(kin) haluaisin kuulla niistä paranemisen vaiheista eli mitä muutoksia huomasit ja missä järjestyksessä ne ilmestyivät kun aloit parantua.

    Ja kiitos jo etukäteen :)

    Comment by Niina — 27.6.2013 @ 9.19

  7. Niina, niin, olen pohdiskellut monta kertaa tuota kirjoittamista, mutta toistaiseksi on tuntunut siltä etten halua. Ehkä kirjoitankin. Mitään yhtä totuutta ei varmasti ole. Mutta lyhyesti: mikään ei ole nou-nou. Treenaan ja valmennan crossfitiä. Paras konsti parantumiseen on syödä paljon, lopettaa rajoittaminen ja tarvittaessa ottaa treeneissä iisimmin (tai muussa elämässä, jos mahdollista). Mutta paraneminen menee sitä kautta, että ensin kroppa sitten kerää rasvaa, mutta kun sitkeästi jatkaa niin kroppa alkaa tasapainottua. Ns. tulehdusta alentavilla, paleolla, alakarpilla jne. menin itse vain päin seinää enkä sitä reittiä mitenkään parantunut. Mutta ehkä yritän kirjoittaa… Vippaskonsteja ei siis ole, paitsi se, että vapauttaa itsensä ruokavankilasta BIG TIME. :)

    Comment by Meri (Ylimuuli Mukkelis) — 30.6.2013 @ 8.58

  8. Kiitos vastauksesta! Ei toki ole pakko kirjoittaa jos ei halua, tuntuu vaan että niin kovin monella on ongelmaa aineenvaihdunnan kanssa (osin ehkä juurikin näitten paleo- tms. kokeilujen vuoksi) että senkin takia olisi kiva kuulla onnistumistarinoista, että toivoa on. En odotakaan että löytyisi kaikille sopiva ratkaisu, mutta vertaistukea voi aina antaa ;)

    Comment by Niina — 30.6.2013 @ 10.06

  9. Niina, joo siis ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi jakaa kaikkea tietoa ja vertaistukea mitä osaan (niin olen tehnytkin, mutta privaatimmin), sitä vain on tullut vähän rauhallisemmaksi ohjeiden antamisen suhteen… :) Pyörittelen vähän ajatusta ja kirjoitan sitten. Kivahan se on, että ihmisiä kiinnostaa :)

    Comment by Meri (Ylimuuli Mukkelis) — 30.6.2013 @ 15.07

  10. [...] http://monkeyfood.net/2013/06/23/living-the-life-eating-the-food/ [...]

    Pingback by Måndag: häpeästä ja kahleista. | kukkalaakso.com — 8.7.2013 @ 13.28

  11. Oi oi… Onnea olisi tasapainoinen suhde ruokaan. Sellainen, että minkään syöminen ei vituttaisi mutta ei myöskään iskisi pakottavaa tarvetta saada mättää tätä yleensä vitutusta aiheuttavaa ruokaa naamaan. Ja että ei tarvitsisi miettiä joka päivä seuraavaa ateriaa ja sen makrokoostumusta. Ja ruoskia itseään salaattia syödessä että ei tässä kyllä nyt ole tarpeeksi sitä ja sitä ja sitä.

    Comment by Maria — 28.7.2013 @ 23.52

RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Leave a comment

Powered by WordPress