Koska pannarit on selkeesti tän kesän teema, pistin taas tuulemaan ja tuunasin suolaisia versioita koekappaleina ensi viikonlopun juhlamuonitusta varten. Erinomaisen helppoa ja erinomaista. Tein kolmasosaversioita, ettei pannukakkua tulisi ihan Apinakeittiön ovista ja ikkunoista, mutta onnistuin jo ihan omin nokkineni tuhoamaan niistä suurimman osan. En oo mikään turha muuli! Ja pannarihan on erinomainen piiraan korvike, vähempi rasvaa ja hiilareita.

Laitan ohjeesta pellillisen version, osittakaa itse jos haluatte. Kolmasosataikinan paistoin pienehkössä uunivuoassa, leivinpaperilla vuorasin senkin. Sienipannarin resepti pomppasi silmille vanhasta Maku-lehdestä, jahka olin päätynyt pannaritarjoiluun. Ja feta-pinaattitäytteen keksin IHAN ITSE! Anpiliivipöl. Ohessa oli ohjeistettu myös mahtava raejuusto-munavoi, joka sopii tämän sienipannarin kanssa kuin nakutettu. Nakua naamaan!

(Luitteko muuten Melukyliä? Nakusta tuli mieleen. “-Pam! Ruoka on korissa.” on perheemme lentäviä lauseita ja asuessamme Sepänkadulla aikoinaan R-kioskin yläkerrassa haaveilin aina samanlaisesta koritilaussysteemistä. Ai mikä? Katsokaa Melukylästä! Toinen ruokaan liityvä muisto ko. kirjoista on lasten siinä valmistama Hobbelbobbel eli vaahdotettu sokeri ja kananmuna, sokerikaakun esiaste siis. Sitä joskus tehtiin mekin ja syötiin, hulluilla on halavat huvit!)

Suolainen pannari (pellillinen)

• 5 dl maitoa
• 3 luomumunaa
• 2,5 dl hiivaleipäjauhoa tai spelttiä (käytin jälkimmäistä)

Lisää ylläolevaan ohjeeseen esimerkiksi jompi kumpi näistä täytteistä.

Sienitäyte

• 1 sipuli
• 3 valkosipulinkynttä (oma lisäykseni)
• 0,5 litraa tuoreita sieniä tai 200g pakkasesta, esim. kantarelli, keltavahvero tai jopa herkut käyvät, niistä itse tein, tuoreista
• suolaa, pippuria

Kuullosta sipuli ja valkosipuli öljyssä, lisää pienityt sienet ja paistele niistä neste pois. Mausta reilusti pippurilla ja etenkin suolalla. Sekoita ylläolevaan pohjaohjeeseen ja kaada pellille. Paista 225 asteessa (kaasusäätö 5+) n. 25 minuuttia tai kunnes kauniin kukertava. Ohjetta voi tuunata lisäämällä tuoretta basilikaa taikinaan, kuten Makun reseptissä. Tämän kanssa ehdottomasti kannattaa tarjota raejuusto-munavoita!

Feta-pinaattitäyte

• 150 g tuoretta pinaattia
• reilusti, ehkä n. 150 g fetaa (laitoin fiilispohjalta, sellai tasaisesti)
• suolaa, pippuria

Höyrytä pinaatti pehmeäksi ja purista siitä ylimääräinen neste. Pieni kypsä pinaatti ja sekoita ylläolevaan pohjaohjeeseen, mausta taikina kevyesti suolalla ja reilummin pippurilla. Kaada vuokaan ja levitä feta pannarille, paista 225, n. 25min. Ohjetta voi tuunata esim. lisäämällä tuoretta minttua.

Raejuusto-munavoi

• 1 keitetty muna
• 100 g raejuustoa
• n. 50 g voita tai margariinia
• suolaa, (valkopippuria)
• (0,5 dl tuoretta basilikaa, persiljaa tms.)

Pieni muna ja sekoita siihen voi ja raikku, silppua yrtti ja mausta sillä ja suolalla, ehkä valkopepallakin. Kasaa keko sienipannaripalan päälle ja ota hyvä kirja käteen. Tai santsaa nyt ensin ja ota se kirja vasta sitten, ei siitä lukemisesta kuitenkaan heti mitään tule. (Jos on seuraa, älä lue tai ainakaan iltalehtiä.)

Jo toukokuussa sain eräältä lukijaltani Oulusta reseptin kaakkuun, jonka arveli sopivan köökkiini. Kun ainesosiin lukeutui mm. kookosta, spelttijauhoja, kananmunan valkuaisia ja ruokosokeria, olin tismalleen samaa mieltä. Joku on tajunnut, mistä Monkeyssa on kyse! Seinäkärpäsen kaakku jäi odottelemaan aivan spesiaalia okeisöniä, sillä päätin heti, että tämä on se torttu, jonka pyöräytän isälleni jahka asuntoni on myyty. Isälle siksi, että isä sen myi, maailman paras välittäjäni.

Asuntohan meni kaupaksi lähes välittömästi, mutta nyt on viimeisetkin langanpäät solmittu yhteen. Loppukaupat uudesta ja vanhasta on tehty, muutto on tehty täydelleen ja johan täällä uudessa keittiössä olen oppinut kaasun tavoille. Eilen sitten koitti se hetki, jolloin käärin kakkuhihani ja pistin tuulemaan. Ja vauvauvauuuu, mikä leipomus! Vähän kuin suuri leivos, mutta raikkaampi. Pohjaan käytetyt kookoshiutaleet ja speltti tekivät siitä jännittävän rakeisen suutuntumaltaan, joka sopi saumattomasti yhteen pehmeän sileän kiisselin ja kiinteän makeiden mansikoiden kanssa. Tästä piti koko perhe ja huhu kertoo, että seuraavana päivänä (tänä aamuna siis) maku oli vieläkin parempi.

Keidaskakuksi nimesin tämän siksi, että uunista tultuaan kakkupohja oli huvittavan reikäinen, kuin kuun pinta tai Saharan autiomaa. Kookoskiisseli kuitenkin vilvoittaa pohjan eloon ja marjat sitruunamelissan varjossa viimeistelevät maiseman. Lähtekää seikkailulle Saharaan!

Seinäkärpäsen keidaskakku (neljälle)

Pohja eli Saharan autiomaa

• 1 luomumuna
• 2 luomumunan valkuaista (säästä keltuaiset)
• 0,75 dl ruokosokeria
• 50 g sulatettua voita
• 1 dl spelttijauhoa
• 1 dl kookoshiutaleita
• 1 tl leivinjauhetta

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen (kaasusäätö 3). Voitele piirasvuoka ja sulata voi. Sekoita jauhot, hiutaleet ja leivinjauhe keskenään. Vaahdota toisessa kulhossa kananmuna, valkuaiset ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi sokerikakkupohjan tapaan, niin että väri vaalenee. Ruokosokeri tosin antaa taikinalle tavallista tummemman sävyn. Lisää sulavoi ja kuivat aineet, kääntele varovasti joukkoon. Kaada taikina piirasvuokaan ja paista n. 25 minuuttia.

Kookoskiisseli eli Kauan kaivattu sade

•  1 tlk kookosmaitoa (400 ml)
• 2 keltuaista
• 0,75 dl ruokosokeria
• 2 rkl perunajauhoa
• 1 rkl vaniljasokeria

Mittaa ainekset pieneen kattilaan ja kuumenna kiehumispisteeseen koko ajan hämmentäen, pieni vispilä on tarkoitukseen paras. Keittele edelleen hämmentäen, kunnes kiisseli saostuu melko tanakaksi, siirrä jäähtymään.

Kaada kiisseli hetken viilenneelle pohjalle ja levitä sille tasaisesti. Viimeistele sateen jälkeinen Sahara yltäkylläisin hedelmin ja tuorein yrtein.

Päälle eli Keidas kukoistaa

• 1 litra tai reilu mansikoita
• sitruunamelissaa tai tuoretta minttua

Paloittele mansikat ja levitä kiisselille. Koristele runsain määrin sitruunamelissan lehdillä. Kanna pöytään ja tarjoile
uupuneille autiomaan seikkailijoille. Oloa voi virvoittaa edelleen hyvällä roséviinillä. Nyt kotiin on hyvä palata.

Niin, siitä Oulun reissusta! Kääntelehditte varmaan jo kuin nakit koloissanne kun teitä näin kidutan pihtaamalla raporttia. Mutta nyt on vihdoin aika(a) raottaa salamyhkäisyyden verhoa; naiset ja herrat, luvassa rasvaisia paljastuksia ja teknisiä yksityiskohtia! Tai ainakin jotain, aikanaan Soneralla työskennellessäni olisi sanottu, että human intrestiä. En siis niinkään aio keskittyä reissun yleisiin tapahtumiin, vaan niihin erityisiin pikkuasioihin, jotka tekevät Pepasta pippuria, Rosmusta rakastettavan, Satujataresta soul queenin ja Välispiikistä vaarallisen. Ja muulista mukkeliksen, öf cööz.

Oulun emäntä ja isäntä eli Pastanjauhantaa-blogin Rosmariini ja Pippurimylly, kotoisammin Rosmu ja Pepa, ottivat meidät siis avosylin vastaan halki Suomen porhaltaneen junan huomasta. Heti kävi ilmeiseksi, että aiempien tapaamisten tyyliin kaikki olivat heti toistensa seurassa kuin kotonaan. Siitä kuinka kotonaan kertoo ehkä elävimmin se, että kuljin mm. lähes koko viikonlopun Pepan verkkareissa (omani löyhkäsivät hieltä aamuisten lenkkien johdosta) eikä ollut mitään ongelmaa käyttää suihkuhuoneessa sijainnutta vesiklosettia samaan aikaan kun Rosmu jutteli saunassa. Vai olinko se vain minä, joka niin pikaisesti kotiuduin? O_O

En usko, sillä täten ilmoitettakoon, että Pepa veteli hyvät pätkät Singstaria sopivasti… pehmenneessä tilassa. Rosmu puolestaan paitsi syventyi syntyihin syviin kanssani kertalämmitteisen sauna-autuuden lauteilla, myös oli hilpeääkin hilpeämpi sukkula, joka naureskeli muun muassa vierailleen, jotka lukivat tyytyväisinä läpi mahtavaa kokkikirjallisuusvalikoimaan yömyöhään ja aamulla lehden sijaan. Välispiikin ja Satujataren välillä vallitsee elämää suurempi kemia, joka tosin räiskyy silloin tällöin matkakumppaneiden silmille. Kädenvääntöä kun käytiin Oikeasta Tavasta valmistaa karjalanpaistia sekä inkiväärin sopivuudesta soppaan.

Ja tunnustan, olipa meillä aika tiukka taistelu myös haasteruokaan valituista yrteistä. Loppusuoralla oli soosiin valittujen lisäksi ainakin minttu, oma suosikkini. Taisin vähän hävitä taistelun. Sehän ei kuitenkaan yrtteliästä muulia lannista, toisin kuin aina katoava vesitorni, jota yritin aamuvarhaisella juoksulenkilläni tavoittaa. Juoksin ja juoksin, mutta aina torni oli muualla. Joku oli siirtänyt saarta. Vaan ei se mitään; mule strikes back! Kun vihdoin sunnuntaiaamuna paikansin vesitornin, tein sen vierellä kulkenutta pururataa kiertäneille sauvaseikkailijoille källit. Juoksin nimittäin reilun parin kilometrin radan ensin myötäpäivään, vain havaitakseni, että kaikki muut kiersivät toiseen suuntaan. Vesitornin kohdilla vaihdoin suuntaan ja kipaisin saman rinkulan vastapäivään. Eikä siinä vielä kaikki! Vaihdoin suuntaan vielä kerran, ja olen varma, että herätin mahtavaa hämmennystä oululaisten saarensiirtäjien keskuudessa. Kävin merkkaamassa vesitornin henkisesti pissimällä kävelijöitä silmään. HUH mikä helpotus.

Jottei tämä postaus käänny liikaa itsepaljastuksen puolelle, kerron vielä joitakin nyansseja muista. Välispiikki kävi molempina iltoina ensimmäisenä nukkumaan ja nukkui yksin hurjan viileässä kellarissa. Rosmu ei jaksanut syödä Stokkan salaattia loppuun. Satujatarella oli tutisevin olo sunnuntaina. Pepalla oli teoria työhaastattelukysymyksestä, mitä katsot telkkarista. Rosmu oli alati valoisa ja piti vieraistaan huolta käsittämättömällä kärsivällisyydellä. Välispiikki osoitti kulinaarista mestarillisuutta ja eläytyi kympillä futispeliin ja kokkaukseen. Satujatar oli hurmaava kosmopoliitti Oulun torilla aurinkolaseissaan ja ponchossaan. Pepa kierrätti meitä kaahaten autolla Oulun keskustassa eikä mitään oleellista varmastikaan jäänyt näkemättä. Ainakaan teorissa. Käytännössä rotuaari saattoi olla se yksi vauhtiviiva.

Sitten vielä kokkisodassa Alku et Jälki -tiimillemme langennut jälkiruokaosuus, jonka valmistin Stockmannin sivuilta löytyneen ohjeen mukaan. Kokkisota-aihioksi oli nimetty pähkinät, ja päätin debytoida pekaanipähkinäpiiraan suhteen. Stokkan vaahtokarkkinen ja omenainen ohje oli vastustamaton, ja niin oli lopputuloskin, jossei oteta huomioon lievää kuivahtaneisuutta. Välispiikki kyllä yritti parhaansa käskeä minua pois Singstarin mikrofonin varresta, mutta muulin suurpiirteisyydellä yritin selviytyä kaikesta simultaanisti. (Parhaat arviot sai muuten versioni Kylie Minoguen Lucky-biisistä! Beware, Kylli-täti! Mule tulee )

Villit vaahtokarkit pekaanipähkinäpiiraassa

Taikina

•  3,5 dl vehnäjauhoja
• 100 g voita
• suolaa
• 3 rkl kylmää vettä

Sekoita jauhot, voi ja suola joko käsin tai monitoimikoneessa murumaiseksi seokseksi. Lisää vesi ja työstä, kunnes taikinasta muodostuu pallo. Laita kelmuun ja jääkaappiin ainakin tunniksi vetäytymään.

Täyte

• 6 hapanta omenaa
• (ainakin) 1 dl pekaaneita
• 2 rkl maizenaa
• 0,75 dl vaahterasiirappia
• 2 dl vaahtokarkkeja (tuoreita!)
• kanelia ja muskottia

Kuori omenat, poista kodat ja paloittele pieneksi kuutioksi. Leikkele vaahtokarkit vaikka saksilla palasiksi ja lisää omenoiden joukkoon. Murskaa pekaanit ja sysää seokseen. Sekoita siirappi ja maizena keskenään, lisää muihin täyteaineksiin.

Ota taikina kyylskoopista ja eroita siitä kolmannes. Vala suurempi pala taikinaa korkeareunaisen piirasvuoan pohjalle ja laidoille. Kaada täyte pohjalle ja kauli lopputaikina kanneksi piiraalle. Viimeistele reunat (eipoo kyllä ihan pakko) ja viiltele kanteen höyryreikiä. Voitele munalla jos haluat, paista keskitasoa alempana (kiertoilma-)uunissa n. 50 minuuttia 175 asteessa. Tarjoile lämpimänä kylmän vaniljajäätelön kanssa ja syö loput vaahtikset irtona!

Parsa. Taas se on käynyt täällä ja tehnyt tuhojaan. Lasipurkin olmeista kepakoista nimittäin syntyy ihan tajuton piiras, vakavasti otettava vierasherkku, jota kelpaa tarjoilla nirsoissakin piireissä. Piiraan ohje on peräisin kollegani Marjan reseptivarastosta ja on käsittääkseni kestänyt kulutusta käytössä useamman vuosikymmenen. Ja syystä, niin tarkasti perheeni tuhosi sen viimeistä murenaa myöten eilen sunnuntailounaalla.

Piiraan kokeiluun liittyi eräs haastava piirre, joka ei kuitenkaan ollut se huhtikuun sellainen. Tehtävänantoon sisältyi näet pyyntö keventää alkuperäistä ohjetta, joka sisälsi mm. kuohukermaa ja 4 dl mustaleima-emmentalia. Voit siis vapaasti tuunailla aineksia takaisin raskaampaan suuntaan, mutta tässä kohtuullisesti kevennetyssä versiossa maku ei kyllä kärsinyt yhtään. Tästäkin versiosta saisi vielä hoikemman vaihtamalla kerman ja juuston laihempaan, mutta niin, sitten makukin lienee kompromissi. Tehkää kuten tahdotte, tässä kuitenkin erinomainen ohje supermaukkaan ja suussasulavan suolaisen piiraan tekoon.

Marjan fiini vierasherkku (piiras n. seitsemälle hlölle)

Pohja

• 2 dl jauhoa (sämpylä-, hiiva- ja vehnä- käyvät yhtä lailla)
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 dl raastettua parmesania
• 100 g voita
• (2 rkl vettä)

Voitele piirasvuoka. Sekoita kuivat aineet ja  lisää niihin huoneenlämmössä notkistunut voi, nypi sekaisin. Jos taikina jää aivan liian kuivaksi, voit lisätä hieman vettä. Itse en ole vielä koskaan joutunut niin tekemään. Painele taikina piirasvuokaan. Taikina on todella nafti, eli sen saa painella melkein läpikuultavan ohueksi, kärsivällisesti ja lempeästi. Reunoille sen ei tarvitse hirveästi nousta, mutta jonkin verran kuitenkin. Siirrä jääkaappiin (min. 1/2 h) ja valmista täyte. Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.

Täyte

• 300 g vähärasvaista (esim. 10%) jauhelihaa
• sipuli
• 2-4 valkosipulinkynttä
• mustapippuria
• suolaa

Pilko sipuli ja valkosipuli, paista pannulla voissa tai öljyssä. Lisää jauheliha ja ruskista. Mausta suolalla ja pippurilla. Siirrä sivuun odottamaan ja valmista parsatäyte.

Parsatäyte

• 3 rkl voita
• 2 rkl jauhoja
• 1 lasipurkki parsaa (käytin valkoista, n. 330 g nesteineen, alk.per. ohjeessa 400 g)
• 2 dl 15 % ruokakermaa
• suolaa, (valko-)pippuria

Päälle

• parmesania tai 100 g 8% fetaa (Apetina)

Pilko parsat, säästä parsojen liemi! Sulata voi kattilassa, lisää joukkoon jauhot ja sekoita, anna kiehahtaa. Sekoita parsatölkin liemi ja kerma keskenään ja lisää seos kattilaan vähin erin, koko ajan sekoittaen. Anna seoksen kiehua muutama minuutti ja sekoittele. Mausta ja lisää parsapalat, anna vielä porista hetki kasaan ja tarkista maku. Muhennoksen tulee olla aika paksua ja kiiltävää.

Kokoa piiras levittämällä piiraspohjalle jauheliha-sipuliseos ja kaada päälle parsamuhennos. Raasta päälle parmesania tai murustele ylle feta. Paista uunin alatasolla n. 45-50 minuuttia. Vaihtoehtoisesti voit paistaa piirasta 225 asteessa puoli tuntia. Tarjoile jäähtyneenä runsaan salaatin kanssa ja kerää kehut. Myö puolestani jään jännäämään, mitä Marja sanoo kevennetystä versiosta. O_O

Älkää sanoko, ettette muista Kiss kiss -mainosta?! Tässä ollaan tosin vähän toisenlaisten pussycattien parissa kuin karamellikissojen, sillä tein, kuten olin suunnitellut, eilen piirakkaa. Enkä mitä tahansa pläjäystä, vaan nimenomaan ritaripulsu Meri-Tuulin punasipuliquichea. Quiche on kai ranskaa ja piirasta se ainakin minun mielestäni merkitsee ja lausutaan kiish. Mutta yhtä hyvin voi olla rehdisti maatiainen ja sanoa ihan ilman kekkulointia jotta pu-na-si-pu-li-pii-rak-ka, hyvää se on kuitenkin.

Ohjelmassa piiraita tehtiin pieniin quiche-vuokiin ja kuulemma muffinssivuoka käy myös. Käytössä olevat fasiliteetit huomioiden päädyin itse kokonaiseen piirasvuokaan, johon määrät istuivat kuin nakutetut. Käytin poikkeuksellisesti KAUPAN TAIKINAA (mon dieu!), jota alkuperäisessä ohjeessakin käytetään, ja myönnän, Välispiikin hapankaalipiiraaseenkin sovellettu ruis-perunataikina oli ihan paikallaan tässä. Piiras olikin loistava vierasvara; jollain lailla hienostunut, makean ja suolaisen kaunis rakkausliitto ja nimikin niin pompöösi, ettei paremmasta väliä.

Hei pliis, tee mulle punasipulikiish (piirakkavuoallinen)

• 6 punasipulia (tai 4 valtavaa)
• oliiviöljyä
• 2 tl aniksen siemeniä (jauha morttelissa jos haluat, itse jätin kokonaisiksi)
• 1 dl balsamicoa
• 1 dl sokeria
• suolaa
• 1 pkt valmista ruisperunataikinaa
• voita
• 100 – 200 g fetaa, vuohenjuustoa tai Lefkotiri-juustoa (kekä se on?)

Ota taikina sulamaan tuntia ennen kokkaushetkeä tai sulata mikrossa (n. 8 min.) Laita uuni 180 asteeseen. Kuori punasipulit ja leikkaa ne ohuiksi puolirenkaiksi. Paistele ne pannulla tai kasarissa öljyssä anisten siementen kera pehmeiksi keskilämmöllä.

Samaan aikaan voit voidella piirakkavuoan voilla ja painella siihen sulaneen taikinan. Jos haluat olla todella chic ja estää taikinan kohoilun, levitä sille foliota ja aseta painoksi esim. kuivattuja herneitä tai riisiä. Lykkää uuniin alatasolle ja paista kypsäksi, mutta älä anna ruskistua (osoittautui haastavaksi, ruskistuu pikaisesti).

Kun pohja on uunissa ja sipulirenkaat pehmenneet, lisää pannulle sokeria ja sekoittele, kunnes kiteet ovat sulaneet. Lisää joukkoon balsamico ja anna haudutella, kunnes neste on melkein kaikonnut. Mausta suolalla ja siirrä kiiltävänpunaiset renkaat odottamaan pohjaa, jollei se vielä ole valmis.

Ota piirakkapohja uunista ja säädä lämpö 230 asteeseen. Anna pohjan hieman jäähtyä ja levitä sille sitten punasipuliseos. Murustele päälle valitsemasi juusto ja iske uunin hetkeksi, kunnes juusto on saanut väriä tai juusto pehmenee. Vuohenjuuston voi asetella piiraalle myös sentin paksuisina kiekkoina, mutta ainakin feta meni hienosti murustellen. Mielestäni 100 g olisi ollut turhan vähän ja käyttämäni 200 g ei sekään ollut yhtään liikaa.

Tarjoile piiras kuumana tai jääkaappikylmänä. Meillä se sai seurakseen kalkkuna-päärynä-juustosalaattia sekä vieraiden tuomaa maailman parasta katkarapupiirakkaa. Aika vieraskorea tapaus, tämä kiish, vaikkei oikein kuvattavaksi hämärässä alistunutkaan. Lienen muuten jo aiemminkin kehunut Lihansyöjän äidin kokkaus-ja leipurintaitoja, mutta lisään pökköä pesään! Katkapiiras oli nimittäin hänen käsialaansa, samoin kuin valtava, mahtavan makuinen kinuskikaakku, jota syötiin synttäreiden kunniaksi jälkkärinä. Oih.

Taas venkula menin puijaamaan ja nyt kaikki kahvin- ja pullanhimoiset joutuvat pettymään karvaasti. Tarjolla on näet vain teetä, piirasta ja kurkkua, venäläiseen malliin.  Jos ohjelmanmuutos tuntuu liian raskaalta, voi toisen slaavilaisperinteen mukaisesti hulauttaa votkun naamariin ja ottaa pienet ripaskat. Kyllä se elo siitä urkenee.

Vaan urkenee se piiraallakin. Viime perjantaina sisareni kyläili asujaimistollani töidensä jälkeen ja samalla kun rupattelimme viimeisimmät kuulumiset, valmistui maukas piirakka jouhevalla yhteistyöllä. Tällä kertaa lätinät eivät saaneet suolaa vaihtumaan sokeriksi tai edes tuotosta palamaan.

Piiraan pohja oli luottotyyliin parmesanilla höystetty peruspeti, joka sai täytettä hapankaalista, kuutioiduista etikkapunajuurista ja tuoreista herkkusienistä. Luomus kruunattiin kevyellä soijaruokakermalla, johon upotettiin tunnettuun tapaan pari munaa ja mausteita. Vaaleanpunainen arkieväs oli ihan erkkiläisen hyvää ja lähti siskon mukaan syötäväksi. Että jos on hapankaalia nurkissa, niin näin siitä pääsee ihanasti eroon. Näinkin.

Samaan syssyyn mainostan Kulinaarimurulan mielettömiä valkosipulikurkkuja, jotka tavan kurkustakin tehtyinä potkivat ihan satasella. Poksahteleva hapokkuus ja tymäkkä valkosipuli saavat lauhkean kurkun maistumaan ihan uudelta. Hauskinta on, että koiravieraani Nelli ihastui kurkkuihin liikuttavalla tavalla ja vähemmän liikuttavasti käytti kaikki osaamansa kerjäystavat itkusta vikinään ja murinasta mökötykseen. Ei ole tuohesta karvakaverinkaan suu.

[Kurkut on säilötty hapankaalipurnukkaan, kuinkas muutenkaan.]

Alkusyksyn Euroopan turneeni eli hienommin International Course on Health Care Issues -opintojaksolla seikkailin kolme viikkoa Briteissä Bournemouthissa ja Belgian Brüggessä ja Dworpissa. Seuraa oli ainakin kymmenestä eri Euroopan maasta ja kulttuurien sekamelska melkoinen. Brittein yhteiskokkaukset toivat paloja mm. Pakistanin ja Portugalin ruokakulttuurista, dhalia ensimmäisestä ja jälkiruokana tarjottua makeaa riisipuuroa toisesta.

Belgiassa ruoat olivat talon puolesta ja kokkailut vaihtuivat kulinaarisiin keskusteluihin. Erityisen paljon pulisimme resepteistä portugalilaisen Carlosin kanssa, joka suhtautui sekä ruokaan että treenaamiseen yhtä intohimoisesti kuin minä. Eräänä iltana, kun meitä ei ollut enää montaa viinilasillisella tokenemassa päivän tuiskeista, opin myös portugalilaisen lausahduksen poucos mas bons [pokus mas boons], joka tarkoittaa suurin piirtein vähän mutta hyvää ja käytetään yleensä ihmisistä.

Vähän, mutta hyvää on keskusteluiden saldoksi jäänyt sitruunapiirakan ohje. Vähän, koska se on niin överimakea, ja hyvää, koska sitä se on! Kyseessä on Carlosin bravuuri, jota hänellä kuulema oli eväänä vielä reissun alussa. Eli vähän Uneliaan kokin idean tapaan, makumatka Portugaliin alkakoon. Olkaa hyvät, kiinnittäkää turvavyöt ja nostakaa istuimet pystyasentoon. Tämä matka ei vie edes petrolia.

Carlos eli superhyvä sitruunapiiras

Pohja

• n. 40 marie-keksiä (Kulta-Mariesta jää vielä muutama yli nostalgisointiin)
• munan keltuainen
• voita (laitoin ehkä 100 g)

Pura angstit murskaamalla keksit esim. muovipussissa kaulimella mäiskien (Nigella style), blenderissä tai kourin murtamalla (Monkey style). Lisää joukkoon keltuainen ja sekoita, sulata sitten voi ja lisää se jäähtyneenä seokseen. Määrä on tosiaan hieman epämääräinen, koska Carlos ei siitä ohjeessaan mitään lausunut, mutta tarkoitus on saada aikaan massa, joka on mahdollista painella piirasvuoan pohjalle. Nyt voit sitten painella sen massan piirakkavuoan pohjalle ja siirtää astian massoineen jääkaappiin asettumaan.

Täyte

• purkki maitotiivistettä (condensed milk)
• 2 keltuaista (säästä valkuaiset!)
• sitruunan mehu ja kuori
• (2 rkl sokeria)

Maitotiiviste on siis maitoa, josta vesi on poistettu ja siihen on lisätty sokeria. Tuote säilyy huoneenlämmössä avaamattomana ilmeisesti lähes ikuisesti. Melkein ikuisesti se kaapissani odottelekin. Tämä johdatus on sikäli olennainen, etten itse ollut rekisteröinyt tuotteen makeutta ja lykkäsin sokerin joukkoon maistamatta. Suosittelen harkintaa sokerin lisäämisen kohdalla, vaikka oma makuni onkin ehkä tavallista vähemmän makeaa sietävä.

Käytit lisäsukkeria tai et, iske kaikki ainekset vesihaudekattilaan ja sekoittele, kunnes seos paksunee sopivaksi. Maistele ja säädä sitruunaisuutta. Alun perin ohjeessa oli vain puolen sitruunan mehu, mutta omaan makuuni se kesti hyvin toisenkin puolen mehusta sekä kuoren.

Kun seos on valmis, ota pohja jääkaapista ja levitä seos sille. Valmista marenki.

Marenki

• 2 munanvalkuaista
• sokeria tai tomusokeria

Säädä uuni ehkä pariinsataan asteeseen tai 175. Vatkaa sokeri ja valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja pursota piiras sillä. Yhtä hyvin voit läästiä marenkiseoksen piiraalle ihan lusikalle. Itse harjoittelin ensin pursottamista ja sain aikaan peace-merkin, mutta sitten symppasin liikaa niitä syöjiä, jotka saavat palansa ilman marenkia ja tasoittelin marengin koko piiraan päälle. Oikea ratkaisu, vaikkei niin dramaattinen.

Paista uunissa hetken verran, niin että marenki saa vähän väriä. Varo ettet polta! Tarjoile rinta rottingilla ja vaivu eteläeurooppalaiseen tunnelmaan… Itseni lisäksi piirasta nauttivat Lihansyöjä sekä perheeni. Lihansyöjä oli makeusasteesta samaa mieltä kuin olin itsekin, eli että se oli hivenen liiallinen (ainakin kun syö kunnonkokoisen siivun), mutta perheeni oli siihen täysin tyytyväinen ja etenkin isäni ihmetteli sokeripökerrysvaroituksiani. Ristimme tortun tietysti Carlokseksi ja äitini kuvaili kohtaamista seuraavasti: “Carlos oli meille kuin piipahdus eteläeurooppalaisessa kahvilassa: runsas, makea herkku, joka yhdistää ystäviä!”

Carlos säilyy kylmässä monta päivää ja vain paranee vanhetessaan.

Kuten olette voineet lukea, ruokablogaajien taannoisissa pikkujouluissa kokattiin yhtä sun toista Carl Gustafin suuhun sopivaa. Louhisaaren piiraiden valmisteluun pääsin sotkemaan likaiset muulinkavioni, joten tarjoilen ohjeen näiden uppopaistettujen unelmien tehtailuun. Sopivat erinomaisesti esimerkiksi joulupöytään, jossa palleroisia voi tarjoilla vaikka punajuuriliemen lisänä Marsalkan tyyliin.

Ja ettei mene ihan easylisteningiksi, niin Louhisaari oli kartano, jossa Mannerheim syntyi, kuten Wikipedia tietää kertoa. Nykyään Louhisaari on Suomen valtion omistuksessa ja toimii museona. Että jos on eväsretki suunnitteilla, pistä piiraat koppaan ja lähde seikkailemaan!

[Martta ja Muuli, kuva Kulinaarimurun käsialaa, huomatkaa Marttaessu!]

Louhisaaren piiraat (ainakin 20 kpl)

• 3,5 dl maitoa tai vettä
• 25 g tuorehiivaa
• 100 g voita
• 2 munaa
• suolaa
• vehnäjauhoja

Valmista ensin juuri: lämmitä neste kädenlämpöiseksi ja murenna siihen hiiva. Lisää muutama desiä jauhoja ja suolaa. Jätä vedottomaan paikkaan n. puoleksi tunniksi liinan alle. Valmista tässä välissä täyte.

[kuva jälleen Murun luottokamaa]

Täyte

• kovaksi keitettyjä munia
• kypsennettyä riisiä (käytimme riisi-ruisseosta)
• tuoretta tilliä
• suolaa, sitruunaa
• (kateenkorvamuhennosta)
• (lihamureketta)
• (silputtua voissa keitettyä kaalia)

Kokoa täyte murskaamalla munat ja sekoittamalla niihin riisi ja silputtu tilli. Mausta reilulla sitruunanmehulla ja suolaa hyvin. Täytettä voi varioida suluissa olevilla aineksilla ja millä tahansa muullakin.

Kun täyte on valmis ja juuri hetken lepäillyt ja hieman kuplii, lisää juureen munat, voi ja jauhoja niin, että tuloksena on vetelähkö taikina. Alusta hyvin ja kauli pieni määrä taikinaa kerrallaan ohueksi levyksi. Ota taikinasta muotilla pyöreitä kakkaroita. Levitä täytettä n. ruokalusikallinen pyörölle, kostuta sen reunat vedellä ja nosta päälle toinen kakkara. Painele hyvin kiinni ja anna kohota loppupiiraiden kokoamisen ajan.

Kuumenna pari litraa öljyä paksupohjaisessa kattilassa ja varaa kansi plus sammutuspeite käden ulottuville. Testaa öljyn lämpötila pienellä palalla taikinaa tai leipää; kun pala alkaa heti porista ja ruskistuu kullanruskeaksi, öljy on sopivan lämpöistä. Säätele lämpötilaa paistamisen aikana niin, ettei rasva ole liian kuumaa, jolloin piiraat jäävät raaoiksi sisältä, eikä liian viileää, jotteivät piiraat menetä rapeuttaan ja imaise turhan paljon oljaa. Käytännössä säätely tarkoittaa lieden kolmos- ja neloshöngän joustavaa vaihtelua.

Laske piiras kerrallaan reikäkauhalla öljyyn ja paista ruskeaksi niin, että käännät piiraan välillä. Normikattilaan mahtuu yleensä noin kolme piirasta samaan aikaan. Nosta piiraat kauhalla talouspaperille jäähtymään. Ja uppopaistettu palahan on parhaimmillaan välittömästi paiston jälkeen eli eläpä piinaa itseäsi turhan kauaa ennen kuin maistelet.

[Tämäkin kuva KuMun]

Koska en itse varautunut kekkerikokkauksiin kameralla, kuvat ovat muiden käsialaa. Kiitos kuvaajille ja tietysti kokkausseuralle, ja muulimarsalkan erityiskunnianosoitus mahtavalle Martalle!

Sekaisin ei ole pelkästään sitruunapiiras vaan myös Muuli, joka on tänään suorittanut viimeisen tenttinsä, treenannut kovaa mikä on kivaa, syönyt maailman parasta sushia ja sashimia opinnäytetyöpartnerin huippuseurassa, juonut mahtavinta skumppaa evö (Carrington) ja saanut ensimmäistä kertaa koskaan keittiön “terveisinä” suklaakakkua!

Tässä vaiheessa olimme tilanneet jo laskut, mutta eihän kukaan tervejärkinen tahmeaan suklaakakkuun, vanhan ajan vaniljajäätelöön ja mansikoihin syle, posket punaisina repeilimme ja söimme, lähetimme keittiöön kiitokset ja hyvä että selvisimme ravintolasta kunnialla ulos. Vaikka mitä siitä kunniasta, yliarvostettua. Ravintorajoitukset romukoppaan! Ja ihan mahtavaa, opinnäytetyöprosessi sai arvoisensa lopun. Olen rakastunut.

Nyt kun on menty heittämällä ohi otsikon, peruutetaan vähän ja valmistetaan se piiras. Kyseessä on paleo-ruokavalion edustaja (kuten kokonatsjädekin), joka siis tarkoittaa, että ruokavaliossa jäljitellään paleoliittisen kauden ihmisen ruokailutottumuksia. Lyhyesti kuvailtuna paleossa syödään lihaa, kalaa, kanaa, munia, vihanneksia, hedelmiä ja pähkinöitä. Sen sijaan maitotuotteita, viljoja, soijaa tai sokeria ei käytetä.

Piiraiden valmistus sujui hyvin siihen saakka, kun piti valmistaa täyte. Valmistin kuten ohjeistettu (puolikkaan annoksen tosin), mutta täytehän ei sitten hyytynyt koskaan, ei edes lepuutettuaan jääkaapissa koko ravintolaillallisen ajan. Onneksi tiukan paikan tullen sitä joskus syntyy jotain vielä parempaa. Eihän siinä mennyt kuin nanosekunti tuumatessa, kun jo kaivoin varabanaanin pakkasesta ja muokkasin sen blenderissä jäätelömassaksi, maustoin kanelilla Rosmariinin tapaan. Kaadoin siis sitrustäytteet viemäriin ja täytin kipot banaanilla.

Törkeän hyvää! Piiraissa maistui ihanan rapeiksi kärähtäneiden mantelipohjien lisäksi kanelinen banaani sekä hiven lime-sitruunaseosta. Toisen laitoin pakkaseen odottelemaan huomista. Ai että.

Pohja

• 2,4 dl mantelijauhoa
• 3 rkl sitruunamehua (tai lime-)
• 4 taatelia

Lämmitä uuni 180 asteiseksi. Sekoita ainekset blenderissä massaksi. Painele massa neljään muffinssipellon koloon pohjalle ja reunoille tai vaikka irtosilikonimuffinsvuokiin (käytin itse näitä, toimivat hienosti). Jos vuoka ei ole silikonia, voitele se tai päällystä leivinpaperilla. Lykkää pohjat uuniin kymmeneksi minuutiksi tai kunnes reunat osoittavat tummumisen merkkejä. Ota jäähtymään.

Valmista täyte. Laitan tähän alkuperäisen ohjeen, jos joku vaikka osaisi kertoa, mitä tein väärin tai oliko tällä missään vaiheessa mahkujakaan toimia? Perässä sitten bananasversio.

Sitruunatäyte

• 6 rkl sitruunamehua (tai lime-)
• raastettu sitruunan kuori (tai limen-)
• 1 rkl hunajaa
• 2 munaa

Laita sitruunamehu, sitruunankuori ja hunaja kattilaan ja lämmitä miedolla lämmöllä parisen minuuttia. Vatkaa munat kulhossa haarukalla rikki ja lisää seokseen vähitellen niin, että sekoitat koko ajan kunnolla, jotta täytteestä tulee tasainen. Siirrä jäähtymään. Kun täyte on hieman jäähtynyt, jaa se pohjakuoriin ja siirrä leivokset jääkaappiin tekeytymään. Tai tekeytymisestä en tiedä, mutta täytteen kuuluisi jähmettyä, mihin se ei ainakaan Apinakeittiössä alistunut.

Joten;

Banaanitäyte

• 2 Reilua banaania pakkasesta
• kanelia

Anna banaanien hieman sulaa, aja blenderissä kunnes muodostuu jäätelönkaltainen massa. Mausta kanelilla, kaada torttupohjista sitruunalitku pois ja korvaa banaanilla. Sitruunatäytevälivaiheen saa skipatakin, mutta siitä saapi kauniimpia kuvia. Skål!

Kuten suunnittelin jo ruokahaasteen haudutteluvaiheessa, ajatus Elävän ravinnon piirakan ja Banaanijäätelön yhdistämisestä oli toteutettava. Kaksi hyvää yhdessä harvoin lupaa pahaa (paitsi jos entsyymit ottavat toisistaan mittaa, terveisiä vaan Villelle [formerly known as entsyymi-Ville]!) ja tässäkin tuotos on suurempi kuin osiensa summa.

Piiraspohjan voi valmistaa haluamistaan pähkinöistä ja siemenistä liottamalla niitä nelisen tuntia tai yön yli, itse tosin hieman oikaisin kun idea syntyi niin myöhään. Banaanijäätelön voi maustaa miten tahtoo, samoin päälle voi lykkiä marjoja, pähkinöitä, hedelmiä tai siirappia sen verran kuin parhaaksi katsoo. Tässä eilinen komboni.

Banaanipiiras yhdelle

Pohja

• 1 rkl auringokukansiemeniä
• pieni kourallinen manteleita
• muutama hasselpähkinä
• pieni porkkana
• sitruunamehua
• kanelia

Huuhtele liottamasi pähkinät ja siemenet ja jauha ne blenderissä karkeaksi massaksi, ei siis tahnaksi saakka. Raasta porkkana ja lisää siihen sitruunamehua. Sekoita tuotokset ja mausta kanelilla. Taputtele tarjoiluastian pohjalle ja reunoille.

Täyte

• puolikas pakastettu banaani
• 1 tl carob-jauhetta
• pari pecan-pähkinää
• puolikas omena
• luraus vaahterasiirappia

Ota banaani pakkasesta ja anna sulaa pahimmasta kohmeesta. Jauha blenderillä, kunnes muodostuu jäätelönkaltainen hyinen massa. Sekoita joukkoon carob (tai kaakaojauhe). Levitä täyte piiraspohjalle. Viipaloi päälle omenaa ja viimeistele pähkinämurskalla ja vaahterasiirapilla. Nauti piiras pieteetillä viimeiseen murenaan saakka ja tunne elinvoimasi kasvu. Sillä, kuten Elävän ravinnon “guru” Ann Wigmore sanansa asettelee:

Remember: It’s not the food in your life that brings health – it’s the life in your food that really counts. A. Wigmoresta voi olla montaa mieltä, mutta lausuma on hieno.