Meneehän tämä jo vallan naurettavaksi, mutta nauruhan pidentää ikää ja hymyileminen on sisäistä sauvakävelyä. Että ehkei se ole niin vaarallista. Aion nimittäin jälleen nostaa yhden aiemmin Monkeyssa jo julkaistun ohjeen valokeilaan: saaristolaisleivän! Leivoin ensimmäistä kertaa itse makeanmaltaista mannaa vuosi sitten ja nyt tiedotin lähipiireilleni jo hyvä tovi sitten tuovani saaristoa tuliaisiksi aattona pöytiin. Tänään pistin hösseliksi varhaisesta aamusta ja tuossa nuo nyt ovat, leipään yleensä kajoamattoman muulin kiusoituksena. Sillä jos jotain leipää en VOI vastustaa, on se tämä Lallatilaan järettömän ihana muhku! saaristo Kun malttaa antaa taikinan kohoilla vaaditut kaksi tuntia ja yhtä uutterasti paistaa niitä uunissa, pieleen ei vain voi mennä. Eikä niitä liian kauaakaan muuten pidä paistaa; vaikka sisus olisi hieman kosteantahmea vielä uunista otettaessa, leipien jäähdyttyä sisus asettuu kauniin meheviksi limpuiksi. Ja on se niin hyvää, että vaikka vieraat tulevat alle tunnin päästä ja tiedossa on runsas venäläinen blinipöytä pelmeneillä ja mutakakulla höystettynä, en SILTIKÄÄN kyennyt pitämään kavioitani mallaskiiloista erossa vaan söin kaksi palaa. Reilulla Oivariinilla, luonnollisesti. So there is a god. Ps. Saaristo, Sulo Saaritsin kunniaksi. Kiitos eilisestä, Anna ja Liina!