MonkeyFood Ylimuulin apinanruokakeittiö ruokkii päätä ja häntää

Niin, siitä Oulun reissusta! Kääntelehditte varmaan jo kuin nakit koloissanne kun teitä näin kidutan pihtaamalla raporttia. Mutta nyt on vihdoin aika(a) raottaa salamyhkäisyyden verhoa; naiset ja herrat, luvassa rasvaisia paljastuksia ja teknisiä yksityiskohtia! Tai ainakin jotain, aikanaan Soneralla työskennellessäni olisi sanottu, että human intrestiä. En siis niinkään aio keskittyä reissun yleisiin tapahtumiin, vaan niihin erityisiin pikkuasioihin, jotka tekevät Pepasta pippuria, Rosmusta rakastettavan, Satujataresta soul queenin ja Välispiikistä vaarallisen. Ja muulista mukkeliksen, öf cööz.

Oulun emäntä ja isäntä eli Pastanjauhantaa-blogin Rosmariini ja Pippurimylly, kotoisammin Rosmu ja Pepa, ottivat meidät siis avosylin vastaan halki Suomen porhaltaneen junan huomasta. Heti kävi ilmeiseksi, että aiempien tapaamisten tyyliin kaikki olivat heti toistensa seurassa kuin kotonaan. Siitä kuinka kotonaan kertoo ehkä elävimmin se, että kuljin mm. lähes koko viikonlopun Pepan verkkareissa (omani löyhkäsivät hieltä aamuisten lenkkien johdosta) eikä ollut mitään ongelmaa käyttää suihkuhuoneessa sijainnutta vesiklosettia samaan aikaan kun Rosmu jutteli saunassa. Vai olinko se vain minä, joka niin pikaisesti kotiuduin? O_O

En usko, sillä täten ilmoitettakoon, että Pepa veteli hyvät pätkät Singstaria sopivasti… pehmenneessä tilassa. Rosmu puolestaan paitsi syventyi syntyihin syviin kanssani kertalämmitteisen sauna-autuuden lauteilla, myös oli hilpeääkin hilpeämpi sukkula, joka naureskeli muun muassa vierailleen, jotka lukivat tyytyväisinä läpi mahtavaa kokkikirjallisuusvalikoimaan yömyöhään ja aamulla lehden sijaan. Välispiikin ja Satujataren välillä vallitsee elämää suurempi kemia, joka tosin räiskyy silloin tällöin matkakumppaneiden silmille. Kädenvääntöä kun käytiin Oikeasta Tavasta valmistaa karjalanpaistia sekä inkiväärin sopivuudesta soppaan.

Ja tunnustan, olipa meillä aika tiukka taistelu myös haasteruokaan valituista yrteistä. Loppusuoralla oli soosiin valittujen lisäksi ainakin minttu, oma suosikkini. Taisin vähän hävitä taistelun. Sehän ei kuitenkaan yrtteliästä muulia lannista, toisin kuin aina katoava vesitorni, jota yritin aamuvarhaisella juoksulenkilläni tavoittaa. Juoksin ja juoksin, mutta aina torni oli muualla. Joku oli siirtänyt saarta. Vaan ei se mitään; mule strikes back! Kun vihdoin sunnuntaiaamuna paikansin vesitornin, tein sen vierellä kulkenutta pururataa kiertäneille sauvaseikkailijoille källit. Juoksin nimittäin reilun parin kilometrin radan ensin myötäpäivään, vain havaitakseni, että kaikki muut kiersivät toiseen suuntaan. Vesitornin kohdilla vaihdoin suuntaan ja kipaisin saman rinkulan vastapäivään. Eikä siinä vielä kaikki! Vaihdoin suuntaan vielä kerran, ja olen varma, että herätin mahtavaa hämmennystä oululaisten saarensiirtäjien keskuudessa. Kävin merkkaamassa vesitornin henkisesti pissimällä kävelijöitä silmään. HUH mikä helpotus.

Jottei tämä postaus käänny liikaa itsepaljastuksen puolelle, kerron vielä joitakin nyansseja muista. Välispiikki kävi molempina iltoina ensimmäisenä nukkumaan ja nukkui yksin hurjan viileässä kellarissa. Rosmu ei jaksanut syödä Stokkan salaattia loppuun. Satujatarella oli tutisevin olo sunnuntaina. Pepalla oli teoria työhaastattelukysymyksestä, mitä katsot telkkarista. Rosmu oli alati valoisa ja piti vieraistaan huolta käsittämättömällä kärsivällisyydellä. Välispiikki osoitti kulinaarista mestarillisuutta ja eläytyi kympillä futispeliin ja kokkaukseen. Satujatar oli hurmaava kosmopoliitti Oulun torilla aurinkolaseissaan ja ponchossaan. Pepa kierrätti meitä kaahaten autolla Oulun keskustassa eikä mitään oleellista varmastikaan jäänyt näkemättä. Ainakaan teorissa. Käytännössä rotuaari saattoi olla se yksi vauhtiviiva.

Sitten vielä kokkisodassa Alku et Jälki -tiimillemme langennut jälkiruokaosuus, jonka valmistin Stockmannin sivuilta löytyneen ohjeen mukaan. Kokkisota-aihioksi oli nimetty pähkinät, ja päätin debytoida pekaanipähkinäpiiraan suhteen. Stokkan vaahtokarkkinen ja omenainen ohje oli vastustamaton, ja niin oli lopputuloskin, jossei oteta huomioon lievää kuivahtaneisuutta. Välispiikki kyllä yritti parhaansa käskeä minua pois Singstarin mikrofonin varresta, mutta muulin suurpiirteisyydellä yritin selviytyä kaikesta simultaanisti. (Parhaat arviot sai muuten versioni Kylie Minoguen Lucky-biisistä! Beware, Kylli-täti! Mule tulee :-P)

Villit vaahtokarkit pekaanipähkinäpiiraassa

Taikina

•  3,5 dl vehnäjauhoja
• 100 g voita
• suolaa
• 3 rkl kylmää vettä

Sekoita jauhot, voi ja suola joko käsin tai monitoimikoneessa murumaiseksi seokseksi. Lisää vesi ja työstä, kunnes taikinasta muodostuu pallo. Laita kelmuun ja jääkaappiin ainakin tunniksi vetäytymään.

Täyte

• 6 hapanta omenaa
• (ainakin) 1 dl pekaaneita
• 2 rkl maizenaa
• 0,75 dl vaahterasiirappia
• 2 dl vaahtokarkkeja (tuoreita!)
• kanelia ja muskottia

Kuori omenat, poista kodat ja paloittele pieneksi kuutioksi. Leikkele vaahtokarkit vaikka saksilla palasiksi ja lisää omenoiden joukkoon. Murskaa pekaanit ja sysää seokseen. Sekoita siirappi ja maizena keskenään, lisää muihin täyteaineksiin.

Ota taikina kyylskoopista ja eroita siitä kolmannes. Vala suurempi pala taikinaa korkeareunaisen piirasvuoan pohjalle ja laidoille. Kaada täyte pohjalle ja kauli lopputaikina kanneksi piiraalle. Viimeistele reunat (eipoo kyllä ihan pakko) ja viiltele kanteen höyryreikiä. Voitele munalla jos haluat, paista keskitasoa alempana (kiertoilma-)uunissa n. 50 minuuttia 175 asteessa. Tarjoile lämpimänä kylmän vaniljajäätelön kanssa ja syö loput vaahtikset irtona!