Taitaa olla jo reilu vuosi siitä, kun viimeksi osallistuin kuukauden ruokahaasteeseen. Melkein yhtä kauan on edellisestä päivityksestä ja edelleen lungin laiskana täällä blogauksen suhteen. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta koska en saa itsestäni irti purkaa sitä paperille, kerron nyt vaikka, mitä olen mm. lukenut. En jaksa edes linkittää niitä. Patalaiska.
- Brian Wansink: Mindless Eating (Why we eat more than we think)
- Michael Pollan: Oikean ruoan puolesta
- Barry Sears: Omega RX Zone
- Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella
- Anu Hopia: Kemiaa keittiössä
- Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
Ensimmäinen tarjoilee vetävästi kirjoitettuna psykologista näkökulmaa siihen, miksi, mitä ja kuinka paljon syömme. Toinen on nutritionismin vastaisku, oikean ruoan (ja maalaisjärjen) puolustuspuhe. Kolmas vakuuttaa siitä, että vaikkei lisäravinteista muuten välittäisikään, omegakolmosia kannattaa syödä. Ihan todella. Ja ihan todella paljon. Neljäs ohjaa kauppakäyttäytymistä edelleen pois lisäaineista ja valmisruoista luomun ja alkuperäisen pariin. Viides ekperimentoi keittiössä ja kuudes on romaani.
Jokaisesta saisi postauksen tai pari, ehkä vielä saakin. Sitä odotellessa, suosittelen kirjastoa tai kirjakauppaa.
[Kuvituksena aikaa sitten tehty raaka daimkakku.]
Ja vielä siitä ruokahaasteesta; syyskuun ruokahaasteen aiheena on lapsuuden ruoka. En taida nousta saamattomuuden suosta sitäkään vähää kokkaamaan, mutta nostalgian suurena ystävänä käytän pari ajatusta muistellakseni omaa kotiruokapöytääni. Ihan lapsena minulle kelpasi vain muussi. PEEKKÄÄ MUUSSIA. Muistan kyllä, että siihen laitettiin ihana voinokare (margariini-, perheeni oli valistusajan uhri) päälle sulamaan ja tuomaan suolaa.
Ravintolaikäisenä tilasin aina lehtipihvin ranskalaisilla ja pitsa on maistunut vain tonnikalalla ja ananaksella. Kotona ei syöty makaroonia, koska se oli äidin mielestä niin arkista, eikä puuroa, koska äiti on pakotettu pienenä syömään sitä jonka tuloksena on puuroallerginen. Leipä oli hapankorppua punaleima-emmentalilla (Oliko teidän perheenne edam- vai emmental-perhe?) tai jyväistä, tummaa ja hieman makeaa “ruotsalaista” leipää, jota kaipaan edelleen.
Herkkujen herkkuja olivat ja ovat edelleen äidin tekemä suklaakastike (Taloussuklaata, kahvia) jäätelön kanssa ja toisena äidin mansikkasurvos sulatettuna ja lämmitettynä, sekin vaniljajäätelön seurassa. Taloussuklaata syötiin myös rivi kerrallaan, muuta suklaata ei oikeastaan juuri nähty. Well, reissuista taidettiin tuoda Tobleronea.
Mitä vielä? Ainakin muistan äidin lämpimät tonnikalaleivät, purkkilihapullat (taisivat olla harvinaisuuksia), kalapuikot, isän paistamat pihvit (ehkä kerran vuodessa), mummilla syödyt After Eightit ja joulun rosollin, josta en pitänyt. Bulgarianjogurttia, mysliä, munakokkelia ruohosipulilla, kauramuroja. Meillä on aina uskottu yksinkertaisen olevan parasta.
Mutta mikä sitten on lapsuuteni paras kotiruoka?
