MonkeyFood Ylimuulin apinanruokakeittiö ruokkii päätä ja häntää

28.12.2012

Mieli, ruumis ja ravinto (onko himo vika?)

Filed under: Lätinää — Meri @ 10.06

Osteopaatti Kari Suomalaisen ansiokkaan artikkelin Onko liikunta stressori vai terveyden edistäjä, vai molempia? luettuani inspiroiduin kirjailemaan tänne aiheesta, josta puhun ravintoluennoillani. Kari kirjoittaa tekstissään mm. siitä, kuinka ihmiset tulkitsevat ruumiin viestit helposti vaivoiksi ja ohittavat niiden informaatioarvon. Ihmiset kokevat kehonsa välineenä suorittaa asioita ja toisinaan ajattelevat sen ‘pettäneen’ heidät, kun tärkeänä treenipäivänä tai vaikka kilpailuissa se ei venykään vaadittuihin huippusuorituksiin. Kropan viestit jätetään mielellään huomiotta tai niitä vähätellään, itsensä pakottaminen treenaamaan väsyneenä nähdään ansiona, vaikka se voi olla ylirasitetun ruumiin hätähuuto.

Sama pätee ruokaan kohdistuviin mielitekoihin. Tämä juttu täytyy aloittaa kuitenkin vähän kauempaa, joten aloitan siitä, kuinka mieli ja ruumis on länsimaisessa lääketieteessä pitkään erotettu toisistaan. Psykiatrisia ongelmia ja somaattisia (ns. fyysisiä) vaivoja hoidetaan erikseen. Hoitamiseen on eri henkilökunta, eri rakennukset, eri lähtökohdat ja eri potilaskertomukset. Sairastamiseen liittyvät erilaiset sosiaaliset statukset. On helpompaa katkaista jalkansa kuin olla masentunut tai psykoottinen; jalka nähdään erillisenä ihmisen persoonasta eikä sen katkeamista pidetä yksilön identiteetin muutoksena tai osoituksena heikkoudesta (sen sijaan se saatetaan henkilöstä riippuen nähdä vaikka viestinä rohkeudesta ja hurjapäisyydestä, jos jalka katkeaa Alpeilla lasketellessa).

Ihminen on kokonainen?

Pitkään on puhuttu siitä, että mieli ja ruumis toimivat yhteistyössä, ja että kun hoidetaan toista, tulisi toinenkin ottaa huomioon. Käytännön terveydenhuollossa se on tietysti aivan ilmeistä, vaikka resursseja, mahdollisuuksia tai osaamista omalle alueelle vieraamman puolen hoitoon tai tukemiseen ei useinkaan ole. Paljon puhutaan ihmisen kokonaisvaltaisuudesta, terveydenhuolto on korvannut sairaanhoidon ja terveysretoriikassa käytetään kernaasti sanaa hyvinvointi. Stressin vaikutus kehoon tunnustetaan jo monessa paikassa. Somatisointi ja psykosomaattiset oireilut ja sairaudet tunnetaan ilmiönä, vaikka niiden diagnosointi ja hoitaminen onkin vaikeaa. Kumpi oli ensin, masennus vai kipu, unettomuus vai diabetes, työuupumus vai korkea verenpaine?

(Esimerkiksi fibromyalgiaa, joka on kipuoireyhtymä, jossa kipu vaeltaa pitkin kehoa, eivät vieläkään kaikki tunnusta somaattiseksi sairaudeksi vaan fibromyalgiasta kärsivät ihmiset saavat osakseen epäilyä mielenterveytensä pettämisestä, luulosairaudesta ja vaikka vaativasta persoonallisuudesta. Rakenteellinen esimerkki tuon invalidisoivan sairauden asemasta on se, ettei sitä sairastaville korvata apuvälineitä lääkinnällisenä kuntoutuksena toisin kuin vaikkapa samalla tavalla kivuliaissa reumasairauksissa. Toisaalta, miksi mielen tuottama kipu olisi vähemmän arvokasta kuin ‘ruumiin’ tuottama?)

Kokonaisuus on erottamaton?

Itse olen aikani kokonaisvaltaisuudesta ja mielen ja ruumiin kiinteästä yhteydestä puhuttuani tullut siihen tulokseen, että mieltä ja ruumista on mahdoton erottaa toisistaan ja että sen yrittäminen on lähtökohtana huono. Viime vuosina mielen ja ruumiin yhteydestä  tai oikeastaan erottamattomuudesta on saatu uudenlaisia todisteita, joista on kertonut mm. dokumenttisarja Mielen salattu voima. Plasebo ja nosebo, samoin kuin stressin vaikutus kaikkeen, ovat tulleet mediasta tutuiksi. Stressi ymmärretään laajasti sekä mielen että ruumiin kuormituksen tulokseksi ja yhteistulemaksi, mikä muuten nyt ajateltuna onkin huomattavan edistyksellinen tapa katsella ilmiötä, vaikka joskus alituinen stressistä puhuminen väsyttää.

Noh, taisin aloittaa vähän kaukaa, mutta nyt päästään itse pääajatukseen: samoin kuin ruumiin viestit (mm. väsymys, kipu, palautumattomuus) ovat nimenomaan viestejä elimistöltä, myös ruokaan liittyvät mieliteot voitaisiin nähdä viisaan ruumiin informaationa siitä, että jostain on puute tai jotain on liikaa. Voi olla, että kyse on liiasta altistumisesta leivonnaismainoksille tai Mäkin houkuttelevalle tuoksulle, viesti se on silti. Minua surettaa, että ihmiset puhuvat itsestään, ruumiistaan ja mieliteoistaan, niin aggressiivisesti ja halveksivasti, pääsääntöisen negatiivisesti. ‘Yhtään ei ole nälkä, mutta silti tekee mieli syödä.’ Voisiko olla niin, että elimistö on edelleen jotain vailla? Voisiko jatkuva suklaapatukan (jep, tiedän, todella tuore esimerkki) kaipuu olla merkki siitä, että elimistö tarvitsisi enemmän oikeaa ruokaa, tai unta, tai iloa? Ystäviä? Tai ettei se tarvitse mitään, mutta haluaa kuitenkin jutella?

Pitkällä johdannollani mielen ja ruumiin erottamattomuudesta ajan takaa sitä, että samalla tavalla kuin fyysinen tuntemus on elimistön keino kertoa jostain, myös ns. mieliteko voi olla ‘fyysistä’ alkuperää, ja että himo on viesti jostain, elimistön tapa ilmoittaa epätasapainosta. Ruoanhimo ei ole itsekurin puutetta tai paheellisuutta ja sen tulkitseminen sellaiseksi vie kauemmas oikeista tulkinnoista. Sen näkeminen, onko alkuperä ns. fyysinen vai psyykkinen, on mahdotonta ja turhaa. Kuka voi sanoa, missä mieli loppuu ja ruumis alkaa?

Don’t shoot the messenger

Pointtini ei ole se, että kaikki elimistön (jolla viittaan nyt sekä mieleen että ruumiiseen) keksinnöt ja mieliteot tulisi toteuttaa viipymättä tai että pullanhimo olisi aina viesti läheisyydenpuutteesta, riittämättömästä proteiininsaannista tai puuttuvista ravinteista. Mutta voisiko olla mahdollista suhtautua elimistöön ja sen toiveisiin, huutoihin ja kuiskauksiin ystävällisemmin? Hyväksyvämmin, neutraalimmin, rakastavammin? Että ai jaaha, nyt tekisi mieli pullaa. Pullanhimoon ei kuole. Olisinko väsynyt? Ehkä menen salitreenin sijaan rauhalliselle kävelylle. Tai ehkä tarvitsen rajua stimulointia ja lötköttämisen sijaan käyn tekemässä raskaan maastavedon. Ehkä jatkan syksyllä kesken jääneen rautakuurin syömistä, tai haen kirjastosta mukaantempaavan romaanin, tai soitan äidille, tai sitten leivon sen pullan ja syön sen! Ehkä vain istun hiljaa ja pohdin pullankaipuutani. Meditate on it, kuten englanniksi sanotaan, pohdiskele sitä. Tai sitten älä. Mutta tuskin elimistön viestin torjumisesta ja vihaamisestakaan on hyötyä.

Jos olen pitkähkön kilpirauhasvaellukseni tuloksena jotain oppinut, se on se, että niin kauan kuin elimistöään vastaan taistelee, tuloksena on korkeintaan välirauha. Ainoa tie todelliseen, kestävään terveyteen on liittoutua elimistön kanssa; ei muita vastaan vaan kaiken hyvän puolesta. Jos ihmiset eivät suhtautuisi elimistönsä viesteihin ja himoihin vikoina, he voisivat lempeästi havainnoida niitä ja nähdä mielitekojen, tuntemusten ja himojen informaatioarvon. Jos elimistöään ja sen haluja, tarpeita ja himoja vastaan on taistellut pitkään, vie aikaa, että luottamus palautuu, mutta sen rakentaminen kannattaa. Vasta sitten elimistön viestit voi kuulla ja päättää rauhallisesti, miten reagoida ja tehdä ns. tietoon perustuvan päätöksen (informed choice). Se se vasta on mielen-, tai oikeastaan elimistönrauhaa.

 

 

24.12.2012

Supersämpylät 2012 (barely!)

Filed under: Gluteeniton,Leipää,Leivonta — Meri @ 8.24

Jeppis. Olipahan tarkoitus postata tämä äidin supersämpylöiden gluteenittoman version ohje jo kuukausi sitten, vaan tässä ollaan. Well, kunhan ollaan yhdessä! Joulukin ja kaikki.

Olin jo olevinaan hakkeroinut näiden sämpylöiden täydellisen jauho-kaurahiutalesuhteen nestemäärään nähden, kun tehtailin sämppyjä yksikkömme pikkujouluihin (sellaiset kekkerit että oksat pois! Vai monestiko olette tanssineet Dallasin teemabiisiä Crazy Frog -versiona meikäläisen olohuoneessa?!), mutta olen autuaasti unhoittanut tarkat mitat. Kun nyt paraikaa valmistan jämämaidon (koirakummin kahvia varten hankitun) pois käyttääkseni sämpyläsatsia, yritän palautella mieleen optimaalisen valmistustavan.

Kokeillaan tällä.

Äidin supersämpylät (gluteeniton versio, gluteenillisessa käytä jauhoiksi n. 4dl sämpyläjauhoa, 4dl kaurahiutaleita ja 4dl mysliä, spelttiä tms. hippikamaa, jotenkin näin)

  • 0,5 l maitoa
  • 2 rkl siirappia (tummaa!)
  • 1 pss kuivahiivaa
  • 1 tl suolaa
  • n. 5 dl kaurahiutaleita
  • 5 dl gluteenitonta jauhoseosta
  • loraus öljyä

Sekoita kulhoon kuivahiiva, suola ja n. 4dl kaurahiutaleita sekä 4dl gluteenitonta jauhoseosta. Kaada maito kattilaan ja lisää sinne siirappi. Lämmitä maito-siirappiseos n. 42-asteiseksi eli sellaiseksi, että tuntuu käteen vähän kuumalta. Kaada neste hiutale-jauhoihin ja sekoita. Lisää mahdollisesti hiukan hiutaleita ja/tai jauhoa, mutta niin, että taikina jää hyvin löysäksi. Ei kuitenkaan ihan kakkutaikinaksi!

Jätä liinan alle kohoamaan vedottomaan paikkaan (esim. mikro tai uuni). Anna kohota vähintään puoli tuntia. Rötkäytä puolet taikinasta leivinpaperoidulle (kannattaa myös jauhottaa paperi) pellille ja painele runsaasti jauhotetuin käsin hiukan littanaksi. Ei kuitenkaan ohueksi, ellet halua rieskaa. Vedä taikinapyörällä viivat ja jätä liinan alle kohoamaan, toista taikinan toiselle puolelle. Taikinaa ei siis ole tarkoitus vaivata.

Anna kohota taas vähintään puolisen tuntia ja paista sitten 225 asteessa n. 12 minuuttia. Sämppä on hyvää, vaikka ei mikään perinteinen sitkoisa pallero! Enpä ole minäkään.

16.12.2012

Valkoisen persikkaa pitelevän apinan kerho

Filed under: Överi,Gluteeniton — Meri @ 19.02

Otsikko jääköön mysteeriksi, kuten tapaamisen älyllis-humoristis-regressoitunut sisältökin, mutta sen verran voin kertoa, että kyseessä oli tämän lumimyrskyisen päivän brunssi kolmen naisen ja yhden koiran kesken. Brunssi kesti viisi tuntia ja tarjolla oli seuraavanlaisia übermakuja:

  • parmankinkkua, melonia, kirsikkatomaatteja
  • piparipalloja (sis. taateleita, pähkinöitä ja piparkakkumaustetta)
  • cheddaria ja paistettua, hunajalla ja pähkinöillä kuorrutettua vuohen valkohomejuustoa
  • luumurahkaa
  • Lauran megamielettömän hyviä bataattivohveleita! Ohje tulossa.
  • graavilohta ja kwakamoulia
  • mustaa kahvia, herkullista teetä ja islantilaisia makeisia plus erinäisiä muita herkkuja (esim. osallistujat)

Incognito.

11.12.2012

Sipsi vai suklaa, en pysty mä päättää

Efu, joka ennenkin on fiitannut Monkeyfoodissa, lähetti jo hyvä tovi sitten Apinakeittiöön valikoidun erän kehittelemäänsä sipsisuklaata. Siis jep, jep – silkkaa pahetta! Suolaisia krispejä ja raakasuklaata. Valmistaminen on helppoa, jos on joskus kokkaillut raakasuklaata. Ja jos ei ole, Raakasuklaa.com tarjoilee auttavan käden ja opastaa prosessissa. Fuusiosuklaa oli kiinnostavaa ja katosi kaapista sukkelasti!

Homma ja miten se tehdään!

Efun pantry.

Efun tsipsisuklaa

  • 99 g hienonnettua kaakaovoita
  • 66 g kookosöljyä
Sulata vesihauteessa.

Ne piirtää, kell’on liituu.

Lisää seokseen:
  • 1 rkl agavesiirappia
  • 1 rkl hunajaa
  • hyppysellinen Himalayan suolaa
  • 2 rkl macaa
  • 3 rkl (raaka-)kaakaojauhetta
  • 4 rkl lucumaa
  • 1 rkl carob-jauhetta
  • 1 rkl riisiproteiinijauhoa
Maistele ja makeuta esim. vaniljastevialla, Efu on käyttänyt tähän määrään 10 tippaa.
Suorita yksinkertainen temperointi. (Monkey huom. Ei mitään hajua ;D)

Temperointi.

Waitin’ for their hot, brown DESTINY!

Siirtele vuokiin murskattua sipsiä sopiva määrä. Efun suosittelee vahvasti (eli alleviivaten) Estrellan Herkku Chips -tuotetta. Kaada päälle ruskea nektariini (jota raakasuklaaksi edellä tituleerasimme) ja anna jähmettyä. Sen jälkeen seuraa Efun ohjeen mukaan Ihmetysmakuelämys! En epäile hetkeäkään varsinkaan, kun huomioidaan käytettyjen rasvojen jetsulliset grammamäärät. Supercalifragilisticexpialidocious! Parhaimmillaan huoneenlämpöisenä.

Ps. Jos et ole Efun kaltainen mestarisäätäjäalkemisti, voit oikoa mutkia ja sulattaa mikrossa kookosöljyä, raastaa joukkoon kaakaovoita, lisätä kaakaojauhetta, steviaa ja kaadella sellaisenaan tsipsien päälle.

Pps. Vadelmasuklaa.

Pps. Minttusuklaa.

Siitä se idea sitten.

Powered by WordPress