Voisin väittää, että otin haasteen vastaan, mutta kyllä tämä on ihan itsekäs muulimainen paljastelunhalu, joka ajaa kuvaamaan köökkiään eikä mikään vastentahtoinen dokumentaatio. Siinä on jotain kotoisaa nähdä, minkälaisissa oloissa ihmiset ruokaansa remontoivat. Oma keittiöni on melko tuore, muutimme kesäkuussa, mutta tällaisenaan se on jo palvellut monet ruokavieraat oikein onnistuneesti. Huolimatta siitä, että jääkaappin on komerossa eteisen puolella ja jätteiden lajittelu on seka-, bio- ja sanomalehtijätettä lukuunottamatta edelleen paperipussien varassa kuvissa näkymättömässä nurkassa. Ikkunasta avautuva hurmaavan urbaani tiilipiha vei sydämeni jo ensikatselmuksessa.
Toistaiseksi ovensa ovat avanneet ainakin seuraavat kokkaavat blogaajat:
Omat kuvani ovat suunnattoman kehnoja, sillä keittiömme suurin puute on riittävän valaistuksen puute. Kattokruunu on hankkimatta ja sitä rataa. Ruokakuvat otan aina akkunan ääressä, sillä luonnonvalo on mielestäni ehdottomasti paras. Sääli vain, että Suomi on matkalla kohti pimeintä vuodenaikaa, lienee syytä painella lamppukaupoille ensisijassa.
Huomaattehan ensimmäisessä kuvassa keittiön tärkeimmän esineen, joka ei suinkaan ole suolamylly tai kaasuhella vaan SAMMUTUSPEITE! Sopii elä(i)mien pelastamiseen.
Tiskipöytä ei ihan aina kiillä, kuten tässä. Hellakin on harvinaisen neitseellisessä tilassa.
Kuvassa oleva ruokapöytä on äidinäitini peruja. Pöytä on alun perin hankittu hänen opiskelijaboksiinsa Bulevardille, jonka jälkeen ruokailuryhmä (nyt avattuna pisimmilleen kiitos suuren keittiön) on palvellut vanhempiani. Muutettuani kotoa sain armaan kaluston mukaani ja uskollisesti se on seurannut kymmenet muuttoni, asettuakseen jälleen tänne uusimpaan, yhtä ihanana kuin aina.
Myös peikkotaulu on aarteeni vuosien takaa. Tässä pöydän ääressä luen Hesarini, syön aamupuuroni ja kirjoitan postaukset mäkilläni. Vietän ylipäänsä valtaosan kotonaoloajastani keittiönpöydän ääressä, jollei valtavaa sänkyämme (240 cm leveä) korkeassa ja elämäni hienoimmassa makuuhuoneessa lasketa.
Keittokirjani, kamalassa kuvassa. Ei ihan tajutonta määrää, onneksi. Osa lainakirjoja, ja jokunen Lihansyöjän laarista. Näiden lisäksi omistan kaksi Maku-lehden vuosikertaa, läjän Etiketti- ja satunnaisia ruokalehtiä sekä erityisesti ulkomailta tuotuja ameriikkalaisia ja brittiläisiä versioita. Onpa yksi ranskalainenkin, ja tanskalainen.
Jääkaappi. Tofut, tempeh ja raejuustot sievässä järjestyksessä. Luomumunat valitettavasti kylmässä, sillä säilyttäisin niitä paljon mieluummin huoneenlämmössä. Eivät kuitenkaan ole vielä löytäneet paikkaansa muualta. Mustassa pussissa jäljellä oleva toinen savusiika ja ylähyllyllä Lihansyöjän hevosleikkelettä, jota vahingossa söin palan ja nyt en saa (mielen-)rauhaa kaviokavereiltani.
Sulatejuustopakkaus on ollut kaapissa varmaan kaksi kuukautta, niin harvinainen tuote, etten ole tullut käyttäneeksi. Voita on aina, ja Polaria, ja Kultakalkkunaa, puhumattakaan suuresta valikoimasta juureksia ja kasviksia. Hedelmät ja tomaatit, kurkku ja paprika ovat huoneenlämmössä. Hillopurkissa Lihansyöjän äidin valmistamaa maailman parasta vadelmahilloa, josta on syöty jo hyvä neljännes.
Jääkaapin ovi. Jogurtti on myös todellinen harvinaisuus, sen sijaan kalaöljykapseleita, erilaisia öljyjä ja etikoita on aina oven täydeltä. Mukana myös lohiöljy koiraa varten sekä hyväksi osoittautunut kevyt-soijakerma ruoanlaittoon.
Tällainen ja tällaisenaan kovin rakas. Ahkerassa käytössä itseni ja Lihansyöjän kavioissa. Syömään!
