Apinakeittiössä on porissut ihan ennätystahtiin eli kokkailut eivät suinkaan ole seis. Postaamiselle ei vaan tahdo löytyä aikaa ja tuntuu, ettei oikein tekstikään luista. Siitä viis, tässä jotain tarjolle, aluksi pari ravintolaa, jotka ovat ennemminkin ruokaloista. Äärimmäisen suositeltavia, jos pitää kunnollisesta ruoasta, edullisesta hinnasta ja muustakin kuin perusranskalaisesta khyziinistä.

(Jos maltat lukea postauksen loppuun, tiedossa on pullaa!)

Pelmenit on ravintola Kustaankadulla Kalliossa ja tarjoilee, kuten sanonta kuuluu, konstailematonta venäläistä kotiruokaa kohtuulliseen hintaan. Lista hieman muuntuu päivästä ja raaka-aineista riippuen, mutta ainakin bortsch, seljanka, kreikkalainen salaatti, täytetyt letut ja pelmenit on koestettu perheessämme jo useasti. Sekä keitot että letut + pelmenit sisältävät lähes poikkeuksetta erilaisia lihoja, kuten kanaa tai makkaraa, joten jos olet vege, tuo se julki. Myös sienipelmenejä saa, ilmeisesti kaikenlaista muutakin.Annokset ovat viidestä eurosta ehkä seitsemään, mukaan voi myös hyvin myös hakea. Miljöö on kotikutoinen ja kotoisa, nurkassa toimiva jukeboksi.  Käytä sitä! Nurkassa pauhaava töllö rikkoo hiukan romanttista tsehovilaismiljöötä, mutta kyllähän tänne vaikka deitin toisi. Ja ettette nyt sitten pety niin sanottakoon, että seinillä mm. ryijyjä ja pitsalautasia.

Kimkit puolestaan hellii länsi-afrikkalaisten kokkiensa valmistamilla pöperöillä vastaavanlaiseen ruokalamaiseen malliin. Annoshinnat ovat neljästä viiteen ja puoleen euroon (yksi poikkeus; chili-paprikakeitto lihalla tai kalalla, joka sisältää siiderin/limun ja kustantaa 15e), hintaa voi nostaa lisäämällä annokseen haluamansa kokoisen määrän lihaa, kanaa tai kalaa. Paikasta saa siis useita kasvisruokia, joita voi tuhdistaa kuten haluaa, kerrankin saatavilla erikokoisia annoksia! Äitini on surrut jo vuosikymmeniä lastenannosten perään, sillä “aikuisten” ruoat ovat kovin usein niin valtavia.

Listalla on perunaa, ruokabanaania eli dodoa (nam!), papumuhennosta, munakokkelia, jollof-riisiä ja moimoinia muutamia mainitakseni. Tunnelma on turhan kirkkaasti valaistu, mutta sydämellisen ja alttiin palvelun sekä hinta-laatusuhteen vuoksi paikka saa ruokalamaisuuden iisisti anteeksi. Viihdyimme eilen ensivisiitillämme siellä parikin tuntia kolmen ystäväni kanssa. Ravintola on ollut avoin vasta kaksi viikkoa ja virallisesti siellä on vielä rakennustyöt kesken, mutta yleisöä on jo piisannut. Ruoka on mausteista, mutta miedohkoa, sopii jopa omalle tuliherkälle vatsalleni. Auki ma-pe 10-20 ja la 11-20, Helsingin Kurvissa elikkäs Sörnäisissä, metrikseltä muutama kymmenen metriä, Kulmakatu 2. Ja tämähän oli Ketsuppisen bongaus, kiljoona kiitosta siitä!

Ja sitten vielä sana makeisveron palauttamisesta, joka on mielestäni kannatettava idea. Karkit kortille! …ja kun mellit pistetään pannaan niin on käärittävä hihat ja pistettävä itse pötyä pöytään. Vanha kunnon pulla uudistuu, kun sen leipoo mausteiseen teehen ja puustipitkoksi. Voi tavaton, kuinka pulla voi olla HYVÄÄ. Rakenne oli hyperkuohkea ja pehmeä, parempaa kuin kaupasta koskaan. Salaisuus tietysti se, ettei liikaa jauhoja ja huolellisen pitkä kohotus siinä vaiheessa, kun pulla on pitkomuodossaan.

Ohje kuten kahvipitkossa, mutta puolikkaana jälleen. Hyvänkokoinen puustipitko tuli. Nesteenä vahvaksi haudutettua rooibos tchai -irtoteetä, Parhialan tavaraa. Ja reilusti kardemummaa! Päälle raesokeria ja unikonsiemeniä. Mmmmmmmmmmläääääääh.

…eli -kurpitsaa. Kaunis courgette inspiroi suolaiseen ja makeaan, sopii hyvin myös sellaisenaan salaattiin. Sain kaksi unelmankaunista megamöhkyä Ravustajilta, itse kasvattamiaan. Ja hyvän kasvatuksen ovat saaneet; sisältä nämä kokkaat ja atleettiset kurpitsat olivat kauniin kiinteitä. Osan pistin lihoiksi viikonloppuna vietettyihin lastenkutsuihin vietyyn tuliaiskakkuun, omaan suosikkiohjeeseeni Cake Courgetteen siis (ehdottomasti parempaa kunnolla jäähtyneenä!). Päällä muuten ruokotomusokerista valmistettu kuorrutus, sekin paketti on siis nyt korkattu.

Osasta yritin kohtalokkaasti valmistaa BBC Good Foodin herkullisia Courgette fritterssejä. Eihän siitä mitään tullut, kun oli liian vähän rasvaa pannulla. Pienet ja söötit nuppuni jäivät kiikkiin pannunpohjaan ja tulos on tämä muussi. Mutta maku! Se on kohdallaan.

Olipa ihana päästä itse kokkaamaan Pariisin viikon jälkeen! Suunnaton ravintolaturnee Ranskassa oli kyllä vertaansa vailla, mutta sitä suuremmalla syyllä itse tekeminen ja itsetehty maistuvat jälleen, no, melkein parhaalta. Ja mökillähän syötiin hyvin. Koska minua on valistettu lampaanlihan olevan sikäli eettisempää, että lampaidenkasvatus on melko inhimillistä puuhaa, ruokalistalla oli myös päkäpäätä. Lihansyöjän valmistamana, tosin. Suussasulavaa. Lisäkkeenä mustapapu-kinoaa, josta etenkin lammaskokki piti. Ohje on viime vuoden ameriikkalaisesta Gourmet-lehdestä.

Mustapapu-tomaatti-kinoa (neljälle)

• 2 tl raastettua limetin kuorta
• 2 tl limetinmehua (korvasin nämä sitruunamehulla)
• 2 rkl voita
• 1 rkl öljyä
• 1 tl sokeria
• 2,37 dl (1 cup) kinoaa
• 1 prk mustapapuja
• 2 tomaattia
• 4 kevätsipulin vartta tai 1 iso sipuli
• (tuoretta korianteria)

Sulata voi ja anna jäähtyä hetki. Kaada voi kulhon pohjalle ja lisää siihen limenmehu sekä -kuori, öljy, sokeri ja hieman pippuria. Huuhtele kinoa ja keitä kypsäksi. Voit myös keittää ensimmäiset 10 min. ja sen jälkeen jatkaa höyryttäen. Lisää kinoa kulhoon ja kuutioi joukkoon tomaatit, silppua kevätsipulit tai sipuli ja mahdollinen korianteri. Huuhtele pavut ja lisää joukkoon. Maistele ja suolaa+pippuroi tarvittaessa.
Lampaan jatko-osasta huolehdin minä; lammas kävi erinomaisesti Välispiikin etiopialaiseen sapuskaan, jota en voi liikaa suositella! Jos vain saatte berbereä jostain käsiinne, valmistakaa tätä maukkautta. Itse olen pusannut muonaa jo tofu-kikhernepikaversiona sekä pidemmän kaavan mukaan tuolla lampaalla. Sopii erinomaisesti suomalaisen injeran vastineen eli hapankorpun kanssa. Ja maistuu eriltä kuin mikään muu. En ymmärrä, mitä teen, kun oma berbereni loppuu. Tai ymmärrän tietysti, edessä on afrikkalaiskauppojen koluaminen.

Koska sain luvan leipoa, tempaisin mökillä yhden sämpyläsatsin, joka onnistui Lihansyöjän mukaan turhan hyvin, sillä liian hyvät sämpylät houkuttivat ylensyöntiin. Speltti, Myllärin sämpyläjauhot, rusinat ja suolapähkinät vain tekevät sämpylöistä kuin sämpylöistä valloittavia… Makupalaksi paakaroin porkkanakakkua, myös rusinalisällä, mutta ilman päällistä. Porkkanakakku, samoin kuin Cake Courgette, ovat omia lempipaakelsejani. Viime teoikseni leipaisin vielä eilisaamuna ensimmäisen pound cakeni vuoden 2007 Good Food -pumaskasta. Alkuperäinen ohje on appelsiiniversio kreemillä, mutta sovelsin toki oman, omenasoseisen versioni. Törkeän hyvää. Ja helppoa?!

Pound Cake (ohjeen mukaan kahdeksalle)

• 140 g voita
• 140 g sokeria (mausta vaniljalla tai vaniljasokerilla)
• 140 g jauhoja
• 2 munaa
• 2-3 rkl sitruuna- tai aplarimehua
• 1 reilu rkl hasselpähkinä- tai mantelirouhetta
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl soodaa

Ota voi pehmenemään. Lämmitä uuni 170 asteeseen, kaasu 3. Ota esiin n. 23 cm mittainen vuoka ja leikkaa siihen leivinpaperi, joka nousee pitkille sivuille. Lyhyitä sivuja ei ole tarpeen vuorata paperilla tai voidella.

Mätä kaikki ainekset kulhoon ja vatkaa, kunnes seos on tasaista. Kaada vuokaan ja paistele n. 40-45 minuuttia tai kunnes kaakku on kullanruskea eikä keskelle tuikattuun haarukkaan tartu taikinaa. Anna jäähtyä vartin verran ja nosta sitten leivinpaperin reunoista ritilälle jäähtymään edelleen. Kun kaakku on viilennellyt, halkaise se vaakasuunnassa ja täytä esim. itsetehdyllä omenahillolla tai sitten omalla superkreemilläsi tai millä tahansa tarkoitukseen sopivalla.

Vaikka oma kakkuni näytti uunissa lässähtäneen ja kannoin siitä jo suurta huolta, lopputulos oli silti nätti, murea, mehevä ja hullun hyvä. Tähän luotan seuraavan kerran vierasvarana.

Koska pannarit on selkeesti tän kesän teema, pistin taas tuulemaan ja tuunasin suolaisia versioita koekappaleina ensi viikonlopun juhlamuonitusta varten. Erinomaisen helppoa ja erinomaista. Tein kolmasosaversioita, ettei pannukakkua tulisi ihan Apinakeittiön ovista ja ikkunoista, mutta onnistuin jo ihan omin nokkineni tuhoamaan niistä suurimman osan. En oo mikään turha muuli! Ja pannarihan on erinomainen piiraan korvike, vähempi rasvaa ja hiilareita.

Laitan ohjeesta pellillisen version, osittakaa itse jos haluatte. Kolmasosataikinan paistoin pienehkössä uunivuoassa, leivinpaperilla vuorasin senkin. Sienipannarin resepti pomppasi silmille vanhasta Maku-lehdestä, jahka olin päätynyt pannaritarjoiluun. Ja feta-pinaattitäytteen keksin IHAN ITSE! Anpiliivipöl. Ohessa oli ohjeistettu myös mahtava raejuusto-munavoi, joka sopii tämän sienipannarin kanssa kuin nakutettu. Nakua naamaan!

(Luitteko muuten Melukyliä? Nakusta tuli mieleen. “-Pam! Ruoka on korissa.” on perheemme lentäviä lauseita ja asuessamme Sepänkadulla aikoinaan R-kioskin yläkerrassa haaveilin aina samanlaisesta koritilaussysteemistä. Ai mikä? Katsokaa Melukylästä! Toinen ruokaan liityvä muisto ko. kirjoista on lasten siinä valmistama Hobbelbobbel eli vaahdotettu sokeri ja kananmuna, sokerikaakun esiaste siis. Sitä joskus tehtiin mekin ja syötiin, hulluilla on halavat huvit!)

Suolainen pannari (pellillinen)

• 5 dl maitoa
• 3 luomumunaa
• 2,5 dl hiivaleipäjauhoa tai spelttiä (käytin jälkimmäistä)

Lisää ylläolevaan ohjeeseen esimerkiksi jompi kumpi näistä täytteistä.

Sienitäyte

• 1 sipuli
• 3 valkosipulinkynttä (oma lisäykseni)
• 0,5 litraa tuoreita sieniä tai 200g pakkasesta, esim. kantarelli, keltavahvero tai jopa herkut käyvät, niistä itse tein, tuoreista
• suolaa, pippuria

Kuullosta sipuli ja valkosipuli öljyssä, lisää pienityt sienet ja paistele niistä neste pois. Mausta reilusti pippurilla ja etenkin suolalla. Sekoita ylläolevaan pohjaohjeeseen ja kaada pellille. Paista 225 asteessa (kaasusäätö 5+) n. 25 minuuttia tai kunnes kauniin kukertava. Ohjetta voi tuunata lisäämällä tuoretta basilikaa taikinaan, kuten Makun reseptissä. Tämän kanssa ehdottomasti kannattaa tarjota raejuusto-munavoita!

Feta-pinaattitäyte

• 150 g tuoretta pinaattia
• reilusti, ehkä n. 150 g fetaa (laitoin fiilispohjalta, sellai tasaisesti)
• suolaa, pippuria

Höyrytä pinaatti pehmeäksi ja purista siitä ylimääräinen neste. Pieni kypsä pinaatti ja sekoita ylläolevaan pohjaohjeeseen, mausta taikina kevyesti suolalla ja reilummin pippurilla. Kaada vuokaan ja levitä feta pannarille, paista 225, n. 25min. Ohjetta voi tuunata esim. lisäämällä tuoretta minttua.

Raejuusto-munavoi

• 1 keitetty muna
• 100 g raejuustoa
• n. 50 g voita tai margariinia
• suolaa, (valkopippuria)
• (0,5 dl tuoretta basilikaa, persiljaa tms.)

Pieni muna ja sekoita siihen voi ja raikku, silppua yrtti ja mausta sillä ja suolalla, ehkä valkopepallakin. Kasaa keko sienipannaripalan päälle ja ota hyvä kirja käteen. Tai santsaa nyt ensin ja ota se kirja vasta sitten, ei siitä lukemisesta kuitenkaan heti mitään tule. (Jos on seuraa, älä lue tai ainakaan iltalehtiä.)

Jo toukokuussa sain eräältä lukijaltani Oulusta reseptin kaakkuun, jonka arveli sopivan köökkiini. Kun ainesosiin lukeutui mm. kookosta, spelttijauhoja, kananmunan valkuaisia ja ruokosokeria, olin tismalleen samaa mieltä. Joku on tajunnut, mistä Monkeyssa on kyse! Seinäkärpäsen kaakku jäi odottelemaan aivan spesiaalia okeisöniä, sillä päätin heti, että tämä on se torttu, jonka pyöräytän isälleni jahka asuntoni on myyty. Isälle siksi, että isä sen myi, maailman paras välittäjäni.

Asuntohan meni kaupaksi lähes välittömästi, mutta nyt on viimeisetkin langanpäät solmittu yhteen. Loppukaupat uudesta ja vanhasta on tehty, muutto on tehty täydelleen ja johan täällä uudessa keittiössä olen oppinut kaasun tavoille. Eilen sitten koitti se hetki, jolloin käärin kakkuhihani ja pistin tuulemaan. Ja vauvauvauuuu, mikä leipomus! Vähän kuin suuri leivos, mutta raikkaampi. Pohjaan käytetyt kookoshiutaleet ja speltti tekivät siitä jännittävän rakeisen suutuntumaltaan, joka sopi saumattomasti yhteen pehmeän sileän kiisselin ja kiinteän makeiden mansikoiden kanssa. Tästä piti koko perhe ja huhu kertoo, että seuraavana päivänä (tänä aamuna siis) maku oli vieläkin parempi.

Keidaskakuksi nimesin tämän siksi, että uunista tultuaan kakkupohja oli huvittavan reikäinen, kuin kuun pinta tai Saharan autiomaa. Kookoskiisseli kuitenkin vilvoittaa pohjan eloon ja marjat sitruunamelissan varjossa viimeistelevät maiseman. Lähtekää seikkailulle Saharaan!

Seinäkärpäsen keidaskakku (neljälle)

Pohja eli Saharan autiomaa

• 1 luomumuna
• 2 luomumunan valkuaista (säästä keltuaiset)
• 0,75 dl ruokosokeria
• 50 g sulatettua voita
• 1 dl spelttijauhoa
• 1 dl kookoshiutaleita
• 1 tl leivinjauhetta

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen (kaasusäätö 3). Voitele piirasvuoka ja sulata voi. Sekoita jauhot, hiutaleet ja leivinjauhe keskenään. Vaahdota toisessa kulhossa kananmuna, valkuaiset ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi sokerikakkupohjan tapaan, niin että väri vaalenee. Ruokosokeri tosin antaa taikinalle tavallista tummemman sävyn. Lisää sulavoi ja kuivat aineet, kääntele varovasti joukkoon. Kaada taikina piirasvuokaan ja paista n. 25 minuuttia.

Kookoskiisseli eli Kauan kaivattu sade

•  1 tlk kookosmaitoa (400 ml)
• 2 keltuaista
• 0,75 dl ruokosokeria
• 2 rkl perunajauhoa
• 1 rkl vaniljasokeria

Mittaa ainekset pieneen kattilaan ja kuumenna kiehumispisteeseen koko ajan hämmentäen, pieni vispilä on tarkoitukseen paras. Keittele edelleen hämmentäen, kunnes kiisseli saostuu melko tanakaksi, siirrä jäähtymään.

Kaada kiisseli hetken viilenneelle pohjalle ja levitä sille tasaisesti. Viimeistele sateen jälkeinen Sahara yltäkylläisin hedelmin ja tuorein yrtein.

Päälle eli Keidas kukoistaa

• 1 litra tai reilu mansikoita
• sitruunamelissaa tai tuoretta minttua

Paloittele mansikat ja levitä kiisselille. Koristele runsain määrin sitruunamelissan lehdillä. Kanna pöytään ja tarjoile
uupuneille autiomaan seikkailijoille. Oloa voi virvoittaa edelleen hyvällä roséviinillä. Nyt kotiin on hyvä palata.

Kun kissa on poissa, hiiret leipovat skonsseja! Tämän ohjeen nappasin, kun olimme eilen Pienen suklaakerhon toisen jäsenen kanssa käymässä Ikeassa hyvin epäkerhomaisilla asioilla (ei palaakaan suklaata koko tapaamisen aikana). Ohjekaan ei sisällä suklaata, mutta on aivan kerrassaan mainio. Kyseessä on siis saman Ritvan luottoresepti, jonka inspiroimana valmistan aina porkkanakakkuni (hyvää). Panikoitsin hänelle hieman ihmismassapanikointini lomassa, kuinka minun piti keksiä jotakin pikaisesti valmistuvaa kahvileipää vierasta varten. Ja tadaa, hihastaan hän veti skonssiässän!

Nämä mehevät ja muhevat syntyvät aivan pikapikaa ja ihan yksinkertaisesti sekaisin sotkemalla. Lisäksi skonssit ovat siitä hyviä, ettei ole kamalan makeita ja niiden kanssa käy yhtä hyvin suolainen pala, kuten kypsä vuohenjuusto kuin makea hillokin. Myös voi. Että seuraavan kerran kun on kiire ja vieraita pukkaa, nappaa omena ja pistä skonssaten. Jos uunisi ei ole kaasu saatat saada väriäkin pintaan.

Ässät skonssit

• 4 dl jauhoja (käytin 3 dl sämpylä- ja vajaa 1 dl spelttiä, myös esim. graham- sopii)
• 0,5 dl sokeria (tai hieman vähemmän)
• 0,5 tl suolaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 omena
• 0,75 dl öljyä tai sulaa rasvaa
• 1,5 dl appelsiinimehua

Laita uuni kuumenemaan 250 asteeseen (kaasusäätö 6). Sekoita kuivat aineet. Raasta omena ja lisää seokseen, lisää sitten mehu ja öljy/rasva. Ainakin rypsiöljyllä tulee mainioita. Nostele taikinasta leivinpaperoidulle pellille ehkä kahden ruokalusikallisen kokoisia länttejä ja paista uunissa 10-15 minuuttia tai kunnes skonssit vaikuttavat valmiilta. Sähköuunissa myös niiden väri voi kertoa omaa tarinaansa. Tarjoile hieman jäähtyneinä vaikka sen voin, suolaisen juuston ja hyvän hillon kera. Teetä! Sitä myös. We’re British.

Wham, bam, thank you mam! Niin ja mitä siihen kissaan tulee, se on Brasiliassa vielä pari viikkoa ja kantaa ylväästi myös nimeä Lihansyöjä.

Kiitos Lihansyöjän, tällainen paatunut kasvissyöjäkin on päässyt sisään pekonin sielunmaailmaan ja suunnittelee myöhemmälle kesäksi siis muun muassa parsamunkkien inspiroimien pekonimunkkien valmistamista (syöjiksi ilmoittautuneiden lista on jo pitkä ja seikkaperäinen). Bacon alias peikoni on hottia laajemminkin kuin vain oman Pekoninsyöjäni piireissä. Jopa blogosfäärinlaajuisessa kuukauden ruokahaasteessa tunnetaan ns. pekoni-ilmiö. Ilmiön seurauksena tätä aristokraattista rasvatuotetta ensimmäisenä käyttämään ehtinyt osallistuja voittaa sen kuukauden haasteen. Pekonipiiri pyörii.

Mutta pekonihan on niin paljon enemmän kuin vain aamiaismunien naamioima ateria! Jim Gaffigan, armoitettu seisova koomikko, sanoo sen niin kauniisti: oodi pekonille. Ja todistaa sen minkä ruokahaastekin; pekonikortin pelaaminen kannattaa.

Valitettavasti en ehtinyt nappaamaan pekonista kuvaa kun se oli tässä keittiössämme aivan vasta vierailemassa, niin pikaisesti se kutsuttiin sisään nälkäisiin vatsalaukkuihin (eijei, älkää luulkokaa! VatsalaukkUUN.). Jotain sen sijaan voin tarjota myös lihanystäville. Koska Hampurilaisensyöjäni pakenee nauttimaan aivan muiden keittiöiden antimia useammaksi viikoksi, pyynnöstään Monkeyburger avasi ovensa yhdeksi illaksi. Tonight only.

Burgerin pihvit muokkasin perinteisesti naudanjauhelihasta, sipulikeittoaineksesta, munasta ja maitorahkasta (kermaviili kun ei ole jääkaappini perusaines). Sämpylöitä leivoin kaasu-uunini hellässä huomassa Limepippurin ohjeen mukaan oikein hyvin lopputuloksin. Kaasu-uunissahan ei siis muuten mätä mikään muu kuin leivontatuotteiden kalpeus. Lisäksi pullien väliin sujahti jäävuorisalaattia, tomaattia ja cheddaria, Heinzia unohtamatta. Seurana Simpsonit ja Le Lanttua. Purkeri (olkoonkin pekoniton) sai Purkerinsyöjältä arvosanan A+.

Kaasu-uunissa kokeilin muuten viime viikolla myös pienen erän pikapullia, ohje Pakkopullan Anjan vähennetyin jauhoin, lisätyin rasvoin. Oikein hyviä manteliaromilla maustettuina, mutta aikamoisia kalkkilaivan kapteeneita. Onneksi sain viikonloppuna leipoa mökillä oikein sähköuunilla korvasämpylöitä ja -puusteja. Korvasämpyläthän on sitten ihan äärettömän maukkaita, aina vielä parempia kuin muistin!

[Kalkkilaivan quickie.]

Niin, siitä Oulun reissusta! Kääntelehditte varmaan jo kuin nakit koloissanne kun teitä näin kidutan pihtaamalla raporttia. Mutta nyt on vihdoin aika(a) raottaa salamyhkäisyyden verhoa; naiset ja herrat, luvassa rasvaisia paljastuksia ja teknisiä yksityiskohtia! Tai ainakin jotain, aikanaan Soneralla työskennellessäni olisi sanottu, että human intrestiä. En siis niinkään aio keskittyä reissun yleisiin tapahtumiin, vaan niihin erityisiin pikkuasioihin, jotka tekevät Pepasta pippuria, Rosmusta rakastettavan, Satujataresta soul queenin ja Välispiikistä vaarallisen. Ja muulista mukkeliksen, öf cööz.

Oulun emäntä ja isäntä eli Pastanjauhantaa-blogin Rosmariini ja Pippurimylly, kotoisammin Rosmu ja Pepa, ottivat meidät siis avosylin vastaan halki Suomen porhaltaneen junan huomasta. Heti kävi ilmeiseksi, että aiempien tapaamisten tyyliin kaikki olivat heti toistensa seurassa kuin kotonaan. Siitä kuinka kotonaan kertoo ehkä elävimmin se, että kuljin mm. lähes koko viikonlopun Pepan verkkareissa (omani löyhkäsivät hieltä aamuisten lenkkien johdosta) eikä ollut mitään ongelmaa käyttää suihkuhuoneessa sijainnutta vesiklosettia samaan aikaan kun Rosmu jutteli saunassa. Vai olinko se vain minä, joka niin pikaisesti kotiuduin? O_O

En usko, sillä täten ilmoitettakoon, että Pepa veteli hyvät pätkät Singstaria sopivasti… pehmenneessä tilassa. Rosmu puolestaan paitsi syventyi syntyihin syviin kanssani kertalämmitteisen sauna-autuuden lauteilla, myös oli hilpeääkin hilpeämpi sukkula, joka naureskeli muun muassa vierailleen, jotka lukivat tyytyväisinä läpi mahtavaa kokkikirjallisuusvalikoimaan yömyöhään ja aamulla lehden sijaan. Välispiikin ja Satujataren välillä vallitsee elämää suurempi kemia, joka tosin räiskyy silloin tällöin matkakumppaneiden silmille. Kädenvääntöä kun käytiin Oikeasta Tavasta valmistaa karjalanpaistia sekä inkiväärin sopivuudesta soppaan.

Ja tunnustan, olipa meillä aika tiukka taistelu myös haasteruokaan valituista yrteistä. Loppusuoralla oli soosiin valittujen lisäksi ainakin minttu, oma suosikkini. Taisin vähän hävitä taistelun. Sehän ei kuitenkaan yrtteliästä muulia lannista, toisin kuin aina katoava vesitorni, jota yritin aamuvarhaisella juoksulenkilläni tavoittaa. Juoksin ja juoksin, mutta aina torni oli muualla. Joku oli siirtänyt saarta. Vaan ei se mitään; mule strikes back! Kun vihdoin sunnuntaiaamuna paikansin vesitornin, tein sen vierellä kulkenutta pururataa kiertäneille sauvaseikkailijoille källit. Juoksin nimittäin reilun parin kilometrin radan ensin myötäpäivään, vain havaitakseni, että kaikki muut kiersivät toiseen suuntaan. Vesitornin kohdilla vaihdoin suuntaan ja kipaisin saman rinkulan vastapäivään. Eikä siinä vielä kaikki! Vaihdoin suuntaan vielä kerran, ja olen varma, että herätin mahtavaa hämmennystä oululaisten saarensiirtäjien keskuudessa. Kävin merkkaamassa vesitornin henkisesti pissimällä kävelijöitä silmään. HUH mikä helpotus.

Jottei tämä postaus käänny liikaa itsepaljastuksen puolelle, kerron vielä joitakin nyansseja muista. Välispiikki kävi molempina iltoina ensimmäisenä nukkumaan ja nukkui yksin hurjan viileässä kellarissa. Rosmu ei jaksanut syödä Stokkan salaattia loppuun. Satujatarella oli tutisevin olo sunnuntaina. Pepalla oli teoria työhaastattelukysymyksestä, mitä katsot telkkarista. Rosmu oli alati valoisa ja piti vieraistaan huolta käsittämättömällä kärsivällisyydellä. Välispiikki osoitti kulinaarista mestarillisuutta ja eläytyi kympillä futispeliin ja kokkaukseen. Satujatar oli hurmaava kosmopoliitti Oulun torilla aurinkolaseissaan ja ponchossaan. Pepa kierrätti meitä kaahaten autolla Oulun keskustassa eikä mitään oleellista varmastikaan jäänyt näkemättä. Ainakaan teorissa. Käytännössä rotuaari saattoi olla se yksi vauhtiviiva.

Sitten vielä kokkisodassa Alku et Jälki -tiimillemme langennut jälkiruokaosuus, jonka valmistin Stockmannin sivuilta löytyneen ohjeen mukaan. Kokkisota-aihioksi oli nimetty pähkinät, ja päätin debytoida pekaanipähkinäpiiraan suhteen. Stokkan vaahtokarkkinen ja omenainen ohje oli vastustamaton, ja niin oli lopputuloskin, jossei oteta huomioon lievää kuivahtaneisuutta. Välispiikki kyllä yritti parhaansa käskeä minua pois Singstarin mikrofonin varresta, mutta muulin suurpiirteisyydellä yritin selviytyä kaikesta simultaanisti. (Parhaat arviot sai muuten versioni Kylie Minoguen Lucky-biisistä! Beware, Kylli-täti! Mule tulee )

Villit vaahtokarkit pekaanipähkinäpiiraassa

Taikina

•  3,5 dl vehnäjauhoja
• 100 g voita
• suolaa
• 3 rkl kylmää vettä

Sekoita jauhot, voi ja suola joko käsin tai monitoimikoneessa murumaiseksi seokseksi. Lisää vesi ja työstä, kunnes taikinasta muodostuu pallo. Laita kelmuun ja jääkaappiin ainakin tunniksi vetäytymään.

Täyte

• 6 hapanta omenaa
• (ainakin) 1 dl pekaaneita
• 2 rkl maizenaa
• 0,75 dl vaahterasiirappia
• 2 dl vaahtokarkkeja (tuoreita!)
• kanelia ja muskottia

Kuori omenat, poista kodat ja paloittele pieneksi kuutioksi. Leikkele vaahtokarkit vaikka saksilla palasiksi ja lisää omenoiden joukkoon. Murskaa pekaanit ja sysää seokseen. Sekoita siirappi ja maizena keskenään, lisää muihin täyteaineksiin.

Ota taikina kyylskoopista ja eroita siitä kolmannes. Vala suurempi pala taikinaa korkeareunaisen piirasvuoan pohjalle ja laidoille. Kaada täyte pohjalle ja kauli lopputaikina kanneksi piiraalle. Viimeistele reunat (eipoo kyllä ihan pakko) ja viiltele kanteen höyryreikiä. Voitele munalla jos haluat, paista keskitasoa alempana (kiertoilma-)uunissa n. 50 minuuttia 175 asteessa. Tarjoile lämpimänä kylmän vaniljajäätelön kanssa ja syö loput vaahtikset irtona!

Koulussa, siis ahem hyvinkin moniaita vuosia sitten, jälkiruoat rajoittuivat lähinnä satunnaiseen jäätelöön ja raparperi-mansikkakiisseliin, jota poikkeuksetta kutsuimme paperimansikaksi. Muistan, että pidin kiisselistä, vaikka en totisesti muuten ole kiisseleiden tai vanukkaiden (pudinkien, kuten äitini, tuo verbaalivirtuoosi, yleensä veistelee) ystävä. Nytkään en lähtenyt tahmaiselle kiisselilinjalle vaan ihan kunnollisille täytekaakkuapajille. Kakkua nautittiin kasvislasagnen ja salaatin päätteeksi eilisellä Euroviisu-valvojaisillallisella, tuhosimme koko keikin! Olipa hyvää, muistakin kuin minusta. Ja yleisö on vaativa, itsekin pro-kokkeja, aloittaneet uransa kauan ennen meikäläistä.

Kyseessä on Glorian Ruoka&Viini -lehden ohje melkein sellaisenaan, puolikkaana kylläkin, kun sokeri loppui kesken. Kyseinen lehti oli lompsahtanut postiluukustani jokin aika takaperin näytenumerona, suunnattomasti lentosuukkoja lähettävälle taholle, ken lieneekään! (En tiedä miksi minulle tuli lentosuukoista mieleeni lehmän karhea kieli, mutta siitä mieleeni ajautui edelleen Maajussille morsian -ohjelma, josta näkemässäni kohtauksessa eräs jusseista esitteli lehmiään Puuhaa ja Pamelaa. Ehkä maailman parhaat lehmukannimet!)

Kakku oli kuitenkin ihanaa ja meni ihan neljään pekkaan siinä vaan sillä näet nimittäin. Ei pahaa, hei ei lain. Ja pitkästä aikaa pääsin juurilleni vatkaamaan sokerikaakkua! Sen olen aina osannut, silloinkin kun poltin hernekeiton pohjaan.

Puuhan ja Pamelan paperimansikkakakku (vähintään neljälle, ehkä siitä söisi useampikin, varmaan kuusi ainakin)

Pohja

• 2 luomumunaa
• 1 dl sokeria tai inasen vähemmän
• 0,25 dl (25 g) voita
• 0,5 dl vehnäjauhoa
• 0,7 dl perunajauhoa
• 0,75 tl leivinjauhetta
• voita ja kookoshiutaleita jauhottamiseen

Sulata voi, jätä jäähtymään. Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele kakkuvuoka ja jauhota se kookoshiutaleilla. Vaahdota sokeri ja munat huolellisesti kuohkeaksi vaahdoksi, tämän jälkeen varo kopistelemasta keittiössä ettei kakku lässähdä. Lisää jäähtynyt voisula vaahtoon. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja lisää vaahtoon, sekoita hellästi. Kaada vuokaan ja paista keskitasolla n. 30 minuuttia. Aika oli sopiva tälle puolikkaallekin versiolle. Anna jäähtyä rauhassa.

Raparperitäyte

• ainakin 250 g raparperia
• 1,25 dl hillosokeria
• 0,5 dl tai hieman vähemmän vaaleaa muscovadosokeria (tai fariinisokeria, muscovadoa ei kaapissani ole vielä koskaan ollutkaan)
• vaniljatanko, vaniljasokeria tai vaniljauutetta

Paloittele raparperi ja laita sokereiden kanssa kattilaan. Jos käytät vaniljatankoa, halkaise se ja raaputa siemenet joukkoon. Jos käytät vaniljasokeria, voit lisätä sen keitokseen. Jos taas otat pullosta aromia, kuten itse tein, lisää se vasta keittelyn jälkeen. Anna seoksen siis kiehutella hiljalleen kymmenisen minuuttia, niin, että siitä muodostuu hilloketta.

Lisäksi

• 2 dl vispikermaa
• tuoreita tai pakastemansikoita
• (tuoretta minttua tai sitruunamelissaa)

Halkaise kakku. Glorian ohjeessa pohjia ei kostutettu lainkaan, mutta se on mielestäni täytekakkuleipurin virhe numero kolme (ensimmäinen on vatkata muna-sokerivaahtoa liian vähän aikaa ja toinen jymistellä kakku lättänäksi). Kostutin siis sekä pohjaa että kansiosaa kevyesti laimealla sitruuna-vadelmamehulla, suosittelen sinuakin tekemään niin. Levitä pohjalle raparperihilloke. Vatkaa kerma vaahdoksi, mutta älä lisää sokeria vielä! Levitä siitä ensin ehkä noin neljännes hillokkeen päälle ja nosta kansiosa peitoksi. Nyt voit lisätä loppukermikseen sokeria makusi mukaan ja käyttää sen kuorrutukseen. Viimeistele mansikoilla ja tuoreilla yrteillä. Tuoreita mansikoita ei eilen ollut, mutta pakastemansikat aiheuttivat sentään hauskan sulamis-valumis-efektin, jonka ansiosta kakusta tuli aika taiteellinen. Siis kaunis.

Tarjoa kakun seurana kahvia ja teetä, ota aina pieni pala kerrallaan lisää ja taistele viimeisestä kulmasta!

[Jotain punaista eli Kampin K-kauppakin myy nykyään punajuurilastuja. Kainiin kuplaisia, kuten huomaatte, eivät valitettavasti silti yhtä hyviä kuin Lontoon vastaavat. Varmaan kuitenkin terveellisempiä. ]

Älkää nyt sitten tulko ovista ja ikkunoista keulimaan, kuinka paljon mainostamani terveellisen ruokavalion oleellisia osia eivät välttämättä ole nämä herkut, sillä kyllä mielenterveyskin tarvitsee osansa. Nämä pähkinälastut sumplailin kasaan kiitokseksi eräälle treenikaverilleni, jonka tarkin kuvaus udellessani lempiherkkuja kuului “pidän kaikista makeista herkuista”. Ei siis johtolangan pätkääkään. Vaan! Ovela muuli on toki aina kuulolla, ja erään viattoman pähkinäkeskustelun tuoksinassa panin merkille, että ko. hlö pitää erityisesti PARAPÄHKINÖISTÄ (joista muuten allekirjoittanut pitää erityisesti myös). Siittä vaan sitten kekua kasaan.

Hyvän pohjaohjeen löysin Finfoodin keittokirjasta, jossa oli ohje pähkinälastuille. Korvasin majoriteetin hasselpähkinärouheesta parapähkyläpalasilla ja tulos on vähintäänkin samperin bueno. Avainasiana kekujen kuumentamisessa on malttaa paistaa ne melkein turhan ruskeiksi, silloin koostumus on jäähdyttyään rapea ja pysyy koossa. Näistä saa helposti myös gluteenittomia korvaamalla vehnäjauhon gluteenittomalla jauhoseoksella.

Parahaat pähkinälastut (n. 30kpl)

• 2 luomumunaa
• 1 dl fariinisokeria
• 50 g voita
• yhteensä n. 160 g pähkinärouhetta eli esimerkiksi 2dl rouhittuja parapähkinöitä ja 1 dl hasselpähkinärouhetta
• 1 rkl luomuvehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl vaniljasokeria

Uuni lämpenemään 200 asteeseen. Sulata voi ja siirrä jäähtymään. Sekoita pähkinärouheet, jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Vatkaa toisessa astiassa huoneenlämpöiset kananmunat ja fariinisokeri kuohkeaksi vaahdoksi, sekoita joukkoon rasva. Kääntele sekaan pähkinäjauhoseos, vältä turhaa sekoittelua. Nosta teelusikalla läntyköitä leivinpaperille, jätä leviämisvaraa. Näille käy kuten ala-asteaikojen kauralastuille, aakeetalaakeeta piisaa. Paista uunin yläosassa n. 6-8 minuuttia, ole tarkkana! Anna jäähtyä rauhassa. Jäähtymisen jälkeen lastuja on vaikea jättää rauhaan hetkeksikään, että aika pikkasen hyviä ovat.